Kevätkokous antoi jääpallolle mahdollisuuden
Nyt mitataan, muuttuuko puhe teoiksi…
Aluksi on todettava selvästi: emme halua riidellä.
Emme kirjoita näistä asioista siksi, että haluaisimme hyökätä ketään vastaan, repiä lajia rikki tai etsiä syyllisiä. Kirjoitamme siksi, että rakastamme jääpalloa. Juuri siksi näistä asioista on pakko puhua ääneen.
Suomalainen jääpallo on antanut meille paljon. Se on kasvattanut pelaajia, valmentajia, toimijoita, vapaaehtoisia ja yhteisöjä. Se on tarjonnut elämyksiä, ystävyyksiä, pettymyksiä, voittoja ja tarinoita, joita ei voi mitata pelkillä lisenssiluvuilla tai sarjataulukoilla.
Mutta juuri siksi meidän on uskallettava katsoa myös peiliin.
On pakko herättää jääpallokansaa ymmärtämään, mitä olemme tehneet, mitä olemme jättäneet tekemättä — ja ennen kaikkea, mitä meidän olisi nyt tehtävä, jos haluamme, että lajilla on tulevaisuus Suomessa.
Tämä ei ole hyökkäys liittoa, seuroja, yksittäisiä henkilöitä tai vapaaehtoisia vastaan. Tämä on hätähuuto lajin puolesta.
Kevätkokouksen päätökset ja linjaukset antavat suomalaiselle jääpallolle mahdollisuuden. Mutta mahdollisuus muuttuu merkitykselliseksi vasta, jos sen ympärille syntyy yhteinen tahto, yhteinen suunta ja ennen kaikkea tekoja.
Kevätkokouksen satoa
Suomen Jääpalloliiton kevätkokous nosti pöydälle monta suomalaisen jääpallon kannalta tärkeää asiaa. Miesten Bandyliigan mitaliotteluiden vieminen Tampereelle, Suomen Cupin mahdollinen järjestäminen Oulunkylässä, Divarin kehittäminen Suomisarjaksi, nuorten sarjarakenteen uudistaminen sekä keskustelu tyttö- ja naisjääpallon tulevaisuudesta ovat kaikki aiheita, jotka ansaitsevat tulla käsitellyiksi vakavasti.
Kevätkokouksen päätökset ja linjaukset ovat kuitenkin vasta alku. Varsinainen kysymys kuuluu: mitä tapahtuu syyskokouksessa ja sen jälkeen?
Onnistuuko finaalipäivä Tampereella tällä kertaa?
Ajatus Bandyliigan pronssiottelun ja finaalin pelaamisesta samana päivänä Tampereella puolueettomalla kentällä on kiinnostava. Se voisi oikein toteutettuna olla suomalaiselle jääpallolle kaivattu tapahtumallinen piristysruiske.
Tampere on tapahtumakaupunki. Sijainti on monelle seuralle kohtuullinen, kaupunki osaa järjestää yleisötapahtumia ja puolueeton kenttä voisi parhaimmillaan nostaa finaalipäivän koko lajin yhteiseksi juhlaksi.
Mutta kysymys kuuluu: onnistuuko se nyt?
Muutama vuosi sitten vastaava ajatus oli jo pitkällä. Kevätkokouksessa asia eteni, mutta syyskokouksessa päätös kaatui. Taustalla oli seuroja, jotka arvioivat ennen kautta olevansa pelaajamateriaalinsa perusteella vahvasti finaalissa, eivätkä halunneet luopua mahdollisesta kotiedustaan. Lopulta yhteinen etu jäi seurakohtaisen laskelmoinnin jalkoihin.
Tässä tullaan suomalaisen jääpallon ehkä suurimpaan kipukohtaan: sallitaanko lajissa edelleen “minä, minä” -ajattelu silloinkin, kun koko lajin tulevaisuus vaatisi yhteistä suuntaa?
On täysin ymmärrettävää, että seurat ajavat omia etujaan. Se on osa urheilua. Mutta jos yhteisiä päätöksiä lähdetään kaatamaan sillä perusteella, että oma seura saattaa menettää yksittäisen edun, mennään vaaralliselle tielle. Vielä vakavampaa on, jos liittoa painostetaan tai jopa uhataan sarjasta vetäytymisillä. Sellainen toimintakulttuuri ei rakenna lajia, vaan murentaa sitä sisältäpäin.
Finaalipäivä Tampereella voisi olla hieno mahdollisuus. Mutta se onnistuu vain, jos seurat hyväksyvät, että joskus koko lajin etu menee yksittäisen seuran lyhyen aikavälin edun edelle.
Divarin kehittäminen on tärkeää – mutta nimenmuutos ei saa jäädä ainoaksi teoksi
Divarin kehittäminen ja nimen palauttaminen Suomisarjaksi on ajatuksena kiinnostava. Alempi sarjataso tarvitsee selkeämmän roolin suomalaisessa jääpallossa. Se voisi olla tärkeä ponnahduslauta nuorille pelaajille, myöhään kehittyville pelaajille, paluumuuttajille ja seuroille, jotka eivät ole vielä valmiita Bandyliigaan.
Samalla on pakko todeta, että tehtävä on vaikea. Pelaajamäärät ovat pienet, pitkät välimatkat rasittavat seuroja ja monilla joukkueilla arki pyörii hyvin ohuilla resursseilla. Sarjan kehittäminen ei tapahdu nopeasti pelkällä nimenvaihdolla.
Tässä on myös pieni koominen sävy. Muutama vuosi sitten sarjaa haluttiin kehittää, ja nimeksi vaihdettiin Divari. Nyt sarjaa halutaan jälleen kehittää, ja nimeksi ollaan palauttamassa Suomisarjaa.
Toivottavasti tällä kertaa kyse ei ole vain kyltin vaihtamisesta oven yläpuolelle.
Jos Suomisarjasta halutaan oikeasti toimiva kehityssarja, tarvitaan selkeä suunnitelma. Tarvitaan sarjaohjelma, joka palvelee seuroja. Tarvitaan viestintää, näkyvyyttä, pelaajapolkuja ja konkreettisia tukitoimia. Tarvitaan myös seurojen sitoutumista siihen, että tämä sarjataso ei ole sivulause, vaan olennainen osa suomalaisen jääpallon tulevaisuutta.
Nykyinen tilanne Divarissa – Mitä se on mahdollisesti Suomisarjassa?
Kun Suomisarjan kehittämistä pohtii tarkemmin nykyisten joukkueiden kautta, haasteet tulevat nopeasti näkyviin.
Tällä hetkellä sarjassa pelaavat HIFK 2, Kampparit/HKV, KooVee, Narukerä 2, PaSa Bandy ja Vesta. Paperilla joukkueita on siis kuusi, mutta kun kokonaisuutta purkaa tarkemmin, nähdään hyvin erilaisia lähtökohtia.
HIFK 2 pohjautuu pitkälti Bandyliigan lopettaneisiin pelaajiin. Joukkueessa on paljon kokemusta, mutta keski-ikä lienee korkea, varmasti jopa yli 50 vuoden. Moni pelaa ennen kaikkea rakkaudesta lajiin ja hyvässä hengessä, enemmän huvikseen kuin nousutavoitteiden kautta.
Kampparit/HKV taas on pitkälti pääkaupunkiseudulle muuttaneiden pelaajien kaveriporukka. Se on arvokas yhteisö, mutta ei ainakaan nykyisellään varsinainen seurakehityksen malli, jonka ympärille rakennettaisiin nopeasti uutta Bandyliiga-ehdokasta. Joukkuetta on täydennetty myös Kamppareiden ikämiehillä, mikä kertoo enemmän pelaajapulan realiteeteista kuin laajasta kasvupolusta.
KooVee on sen sijaan mielenkiintoinen tapaus. Tampereella on jääpallohistoriaa, sijainti on hyvä ja Tuomas Hopun sekä muiden aktiivisten toimijoiden avulla KooVee voisi oikeasti kasvaa kohti Bandyliigan portteja. Se ei tapahdu hetkessä, mutta potentiaalia on selvästi enemmän kuin monessa muussa ympäristössä.
Narukerä 2 muistuttaa monella tavalla HIFK 2:ta. Se tarjoaa tärkeän pelipaikan kokeneille pelaajille ja seuran laajemmalle toiminnalle, mutta on vaikea nähdä sitä itsenäisenä nousuprojektina.
PaSa Bandy on toinen kiinnostava seura. Siinä voisi olla mahdollisuuksia kehittyä ajan kanssa kohti Bandyliigan portteja, jos toiminta saadaan kunnolla putkeen. Tarvitaan pelaajia, taustavoimia, harjoitteluolosuhteita, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea selkeä urheilullinen suunta.
Vesta puolestaan vaikuttaa toistaiseksi enemmän ikämiesporukalta kuin kilpajoukkueelta. Helsingissä ei tällä hetkellä yksinkertaisesti näytä olevan niin paljon aikuispelaajia, että Vesta voisi nopeasti vahvistua vakavasti otettavaksi sarjanousijaksi. Seuran painopiste on ymmärrettävästi junioreissa, mikä on arvokasta työtä. Mutta siinäkin on haasteensa: kun juniorit kasvavat teini-ikään, parhaat tai ne harvat, jotka jatkavat lajin parissa, siirtyvät helposti Botnian tai HIFK:n riveihin.
Kun tämän kaiken laittaa yhteen, Suomisarjan kehittäminen näyttää ainakin lyhyellä aikavälillä erittäin vaikealta.
Tämä ei tarkoita, etteikö sarjaa pitäisi kehittää. Päinvastoin. Juuri siksi siitä pitää puhua rehellisesti. Suomisarjalla voisi olla tärkeä rooli suomalaisessa jääpallossa, mutta se ei synny pelkällä nimenvaihdolla eikä juhlapuheilla. Se vaatii seuroilta todella suurta muutosta.
Tarvitaan joukkueita, joilla on muutakin kuin ottelupäivän kokoonpano. Tarvitaan harjoitustoimintaa, junioripolkua, taustahenkilöitä, paikallista näkyvyyttä, pelaajahankintaa ja ennen kaikkea halua rakentaa jotain pysyvää.
On myös pakko todeta, että jos jo Bandyliigaseurojen kanssa yhteisen suunnan löytäminen on usein haastavaa, ei ole helppo uskoa, että Suomisarjan kehittäminen tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti. Realismi ei kuitenkaan saa tarkoittaa luovuttamista.
KooVeen ja PaSa Bandyn kaltaiset esimerkit antavat pientä toivoa. HIFK 2:n, Narukerä 2:n, Kampparit/HKV:n ja Vestan kaltaiset joukkueet puolestaan pitävät tärkeällä tavalla pelaajia mukana lajin parissa. Silläkin on arvoa.
Ehkä Suomisarjan ensimmäinen tehtävä ei olekaan heti tuottaa uusia Bandyliiga-joukkueita, vaan pitää aikuispelaaminen hengissä, tarjota nuorille pehmeämpi askel kohti kovempia pelejä ja antaa uusille paikkakunnille mahdollisuus rakentaa toimintaa rauhassa.
Jos tämä ymmärretään, Suomisarjalla voi olla tulevaisuus.
Mutta silloin pitää olla rehellinen siitä, missä nyt ollaan — ja vielä rehellisempi siitä, kuinka paljon työtä edessä on.
Nuorten sarjamuutos on karu, mutta tässä tilanteessa järkevä
U16- ja U18-sarjoista luopuminen ja U17-sarjan perustaminen on iso muutos. Se kertoo valitettavan suoraan siitä, missä suomalainen jääpallo tällä hetkellä on: lisenssipelaajia on liian vähän.
Tämä ei ole iloinen päätös, mutta se voi olla nykytilanteessa järkevä. Jos pelaajamäärät eivät riitä erillisiin ikäluokkiin, on parempi rakentaa toimiva sarja kuin ylläpitää paperilla hienoa järjestelmää, joka ei käytännössä kanna.
U14–U17–Nuorten Bandyliiga -rakenne voi parhaimmillaan selkeyttää pelaajapolkua. Se voi antaa nuorille enemmän pelejä, järkevämpiä sarjoja ja paremmat mahdollisuudet pysyä lajin parissa. Mutta samalla se on muistutus siitä, että juniorijääpallo tarvitsee nyt paljon enemmän kuin sarjakaavion. Se tarvitsee pelaajahankintaa, kouluyhteistyötä, seuratukea, valmennusapua ja ennen kaikkea pitkäjänteistä työtä.
Suomen Cup Oulunkylässä olisi hieno tapahtuma – mutta jääolosuhteet ratkaisevat
Helsinkiläisseuroille Botnia-69:lle ja HIFK:lle on syytä nostaa hattua halusta järjestää Suomen Cup Oulunkylässä. Yhdeksän joukkueen turnaus marraskuun alussa voisi olla hieno kauden avaus ja parhaimmillaan näyttävä jääpallotapahtuma pääkaupungissa.
Samalla on tunnistettava riski.
Vaikka Oulunkylään on saatu uudet jäädytyslaitteet, viimeisen kymmenen vuoden aikana Helsingin jäät ovat usein valmistuneet kaupungin toimesta myöhään. Oulunkylässä jäätä on totuttu odottamaan marraskuun lopulle ja Kalliossa jopa joulukuun puoliväliin.
Nyt vastuu on pitkälti Helsingin kaupungilla. Jos turnaus päätetään järjestää 6.–8.11.2026, olosuhteiden on oltava kunnossa ajoissa viimeistään 1.11.2026. Toivottavasti Helsinki onnistuu tässä kunnialla. Näitä mahdollisuuksia ei suomalaisessa jääpallossa ole liikaa.
Botnia ja HIFK ansaitsevat kiitoksen aloitteellisuudestaan. Seuraava askel on tapahtuman markkinointi. Tässä kannattaa ottaa mallia Porista, jossa MM-kisaprojekti hoidettiin hienosti. Tapahtuma ei synny vain otteluohjelmasta. Se syntyy tunnelmasta, tarinasta, näkyvyydestä ja siitä, että ihmisille annetaan syy tulla paikalle.
Tyttöjääpallo ei saa enää jäädä sivuun
Yksi aihe on kuitenkin noussut lajin sisältä yhä voimakkaammin esiin: tytöt on suomalaisessa jääpallossa unohdettu liian pitkäksi aikaa.
Tyttöjen puolesta ääntä on pitänyt erityisesti Jääpallon Ystävät Facebookissa sekä Tuomas Hoppu. Se on ollut tärkeää ja arvokasta työtä. Mutta näin keskeisen asian ei pitäisi olla yksittäisten ihmisten tai somekeskustelujen varassa. Liiton pitäisi ottaa tästä selvästi suurempi koppi.
Kuinka monta tyttöjääpalloilijaa Suomessa virallisesti on? Kysymys on kipeä. Naisten Bandyliigan kolmen joukkueen ulkopuolella määrä on valitettavan pieni. Niin pieni, että moni lajin parissa toimiva ei edes halua ääneen arvailla lukua.
Tyttöjääpallon kehittäminen ei voi tarkoittaa vain juhlapuheita tasa-arvosta. Tarvitaan oma suunnitelma. Tarvitaan tyttöjen tapahtumia, matalan kynnyksen kokeiluja, koulukiertueita, seurayhteistyötä ja näkyvyyttä. Tarvitaan myös se, että tytöille näytetään selkeä polku: tässä lajissa on paikka myös sinulle.
Jos jääpallo haluaa kasvaa, sillä ei ole varaa jättää puolta lapsista ja nuorista sivuun.
Nyt liitolla on mahdollisuus näyttää
Kevätkokouksen jälkeen on helppo sanoa, että jääpallossa tapahtuu. Paperilla tapahtuukin paljon. Finaalipäivä Tampereella, Suomen Cup Helsingissä, Suomisarjan kehittäminen, nuorten sarjauudistus ja tyttöjääpallon esiin nostaminen ovat kaikki oikeita ja tärkeitä asioita.
Mutta suomalaisessa jääpallossa ei enää riitä, että puhutaan kauniisti.
Nyt tarvitaan tekoja. Tarvitaan aikatauluja, vastuuhenkilöitä, avointa viestintää ja rohkeutta viedä päätökset maaliin myös silloin, kun joku vastustaa niitä oman etunsa takia.
Liitolle on kuitenkin annettava mahdollisuus näyttää. Kevätkokous avasi oven. Syyskokous kertoo, uskalletaanko siitä myös kävellä sisään.
Toivottavasti nyt oikeasti tehdään — eikä vain puhuta.
Loppuun vielä viikonlopun mediatiedotteen aikataulu – osuiko oikeaan kohtaan?
Suomen Jääpalloliitto julkaisi viikonlopun aikana peräti seitsemän uutista verkkosivuillaan ja lähetti medialle kaksi lehdistötiedotetta. Tämä on sinänsä positiivista aikaisempaan, mutta pohdimme seuraavaa.
Surullista on todeta, että suomalaisessa mediassa niihin ei tartuttu käytännössä lainkaan. Ei siis kukaan. Tämä herättää jälleen kerran kysymyksen: ymmärretäänkö jääpallon tilannetta vieläkään riittävän vakavasti?
Koomista — tai oikeastaan surullista — on se, että Suomen maajoukkueen valmentajajulkistus tehtiin liiton omissa kanavissa jo perjantaina puolenpäivän jälkeen, mutta medialle lehdistötiedote lähetettiin vasta kello 20.58 illalla – Miksi?.
Samaan aikaan Suomi oli juuri pelannut ensimmäisen ottelunsa jääkiekon MM-kisoissa. Voiko mediaa lähestyä huonompaan aikaan? Tuskin voi.
Tällainen toiminta antaa amatöörimäisen kuvan lajista, joka tarvitsisi juuri nyt kaikkea muuta kuin näkymättömyyttä. Jääpallo tarvitsee suunnitelmallista, ennakoivaa ja ammattimaista viestintää.
Kuten olemme aiemminkin todenneet, tästä ei voi olla kuin yksi suunta.
Jääpallolla on edelleen tarinoita, ihmisiä ja tapahtumia, jotka ansaitsevat näkyvyyttä. Mutta niiden esiin nostaminen ei tapahdu itsestään. Jos laji haluaa kääntää suunnan, sen on aloitettava viestinnästä — nopeasti, avoimesti ja ammattimaisesti.
Töitä on paljon, eikä suomalaisen jääpallon tilanne muutu yhdessä yössä. Mutta jos lajiyhteisöstä löytyy yhteinen tahto, suunta voidaan edelleen kääntää. Kun toimijat vetävät samaan suuntaan, myös suuret esteet alkavat liikkua. Jääpallo tarvitsee nyt vähemmän selittelyä ja enemmän yhteistä tekemistä — sillä kun tahtoa on riittävästi, vuoretkin voivat siirtyä.
