Hyvät ystävät, HIFK:n väki, jääkiekon ja jääpallon ihmiset,

Muistopuhe

Tänään pysähdymme hetkeen, joka tuntuu raskaalta – mutta samalla kiitolliselta. Suomen jääkiekkolegenda Pentti Lindegren on poissa. Hän menehtyi eilen torstaina 5.2.2026 Helsingissä, 86-vuotiaana. Pentti syntyi 18.12.1939. Hänen elämänsä jätti jäljen, joka ei katoa tulostauluista, lehtileikkeistä tai muistojen kahvikuppien äärestä.

Pentti oli Jääkiekkoleijona numero 137 – arvomerkki, joka kertoo paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Pelaajana hänen uransa huipentui vuoden 1965 MM-kotikisoihin, aikaan, jolloin suomalainen jääkiekko rakensi identiteettiään ja uskoi tulevaan. Mutta Pentin suuruus ei jäänyt niihin hetkiin, jolloin kiekko putosi jäähän.

Uransa jälkeen Pentti teki jotakin, mikä on usein kaikkein merkityksellisintä: hän jatkoi antamista. Hän toimi valmentajana, jakoi osaamista ja vaati laatua – mutta samalla piti huolta ihmisestä pelin sisällä. Hän oli jääkiekkotoimittaja, kuuluttaja sekä radio- ja tv-selostaja, ääni ja katse, joka osasi sanoittaa sen, mitä moni tunsi. Ja hän oli myös konsultti, jonka asiantuntemusta arvostettiin laajalti – ei siksi, että hän olisi pitänyt itseään muita suurempana, vaan siksi, että hänellä oli näkemystä, kokemusta ja rehellinen sydän lajia kohtaan.

Ja sitten on se puoli Pentistä, joka ei aina näy otsikoissa, mutta joka kertoo ihmisestä ehkä kaikkein eniten: Pentti pelasi jääpalloa SM-sarjassa kaudella 1968, HIFK:n paidassa. Se on kaunis muistutus siitä, että hän rakasti jäälajeja kokonaisuutena – peliä, liikettä, yhteisöä, perinnettä. Hän ymmärsi, että jäällä on monta kieltä, ja hän puhui niistä jokaisesta kunnioituksella.

Monelle meistä Pentti ei ollut vain nimi historiassa, vaan tuttu hahmo Brakulla – HIFK:n kotiotteluissa, viime vuosiin saakka. Hän jäi usein Cafe Brakuun seuraamaan peliä lämpimistä tiloista, mutta sydän oli aina kentällä. Ja sekin on tärkeää: Pentti oli läsnä. Hän ei seurannut HIFK:ta vain muistoissaan – hän eli mukana, välitti, kysyi, huolehti.

Minulla oli kunnia tutustua Penttiin hieman juuri siellä, Brakulla. Ja niissä keskusteluissa tuli nopeasti selväksi kolme asiaa:
rakkaus jääpalloon, rakkaus HIFK:hon – ja huoli suomalaisesta jääpallosta. Huoli siitä, että suuri yleisö ei aina ymmärrä, miten hienosta lajista on kyse. Se huoli ei ollut katkera – se oli välittämistä. Se oli ihmisen ääni, joka on nähnyt paljon ja toivoo lajille hyvää, tulevaisuutta, arvostusta.

Pentti Lindegrenissä oli jotakin hyvin suomalaista ja samalla harvinaisen suurta: hän kantoi perinnettä, mutta katsoi eteenpäin. Hän osasi iloita onnistumisista, mutta hänellä oli myös rohkeus sanoa ääneen, kun jokin kaipasi huomiota. Hän oli asiantuntija, mutta ennen kaikkea hän oli lajin ystävä.

Kun ihminen on jättänyt näin laajan jäljen, suru ei tyhjennä – se täyttää. Se täyttää kiitollisuudella, tarinoilla, pienillä muistoilla ja isoilla hetkillä. Se täyttää myös velvollisuudella: jatkaa sitä, mistä Pentti välitti. Pitää huolta yhteisöstä. Puhua lajista hyvää. Tehdä työtä sen eteen, että suomalainen jääkulttuuri – myös jääpallo – saa arvoisensa tulevaisuuden.

Pentti, kiitos.
Kiitos pelistä, työstä, äänestä ja läsnäolosta.
Kiitos siitä, että jaksoit olla paikalla – ja että jaksoit välittää.

Lepää rauhassa, Jääkiekkoleijona 137.

Pasi Virtanen / BandyliigaToimitus