Kuka jääpallossa lopulta herää? Olemme kirjoittaneet jääpallon näkyvyydestä, uutisoinnista ja viestinnän merkityksestä jo viiden vuoden ajan. Emme kerran, emme kahdesti, vaan toistuvasti. Viesti on ollut koko ajan sama: jos jääpallo ei itse kerro tarinaansa, kukaan muukaan ei sitä tee. Ja mitä on tapahtunut? Käytännössä ei mitään sellaista, mikä olisi muuttanut lajin suuntaa. Hiljainen kuolema uutisoinnissa jatkuu. Seurojen kotisivut hiljenevät, liiton viestintä ei tavoita riittävästi, otteluiden ympärille ei rakennu tarinaa, pelaajia ei nosteta esiin, taustahenkilöt jäävät näkymättömiksi ja lajin arki katoaa suurelta yleisöltä. Samalla valtamedian kiinnostus jääpalloon on valunut lähes nollaan. Tätä ei voi enää selittää pelkästään sillä, että media ei ymmärrä jääpalloa. Meidän on uskallettava sanoa ääneen myös se toinen puoli: jääpallo ei ole antanut medialle riittävästi syitä kiinnostua. Jos laji näyttää ulospäin hiljaiselta, hajanaiselta ja vaikeasti löydettävältä, miksi kukaan ulkopuolelta käyttäisi siihen aikaa? Jos loppupelien tiedot, henkilöuutiset, otteluennakot, sarjauutiset ja taustatarinat eivät löydy helposti, miten voimme odottaa, että media tarttuu niihin? Jos seurat ja liitto eivät itse pidä omaa lajiaan esillä, miten kukaan muu voisi nähdä sen elävänä ja kiinnostavana? Tämä on kivulias kysymys, mutta se on pakko kysyä. Jääpallo ei kuole yhdessä päivässä. Se ei sammu kerralla. Se kuihtuu hiljaa silloin, kun kukaan ei enää puhu siitä. Kun kukaan ei enää odota uutisia. Kun kukaan ei enää tiedä, mitä seuroissa tapahtuu. Kun nuoret pelaajat eivät näe itseään esillä. Kun yhteistyökumppanit eivät näe näkyvyyttä. Kun uudet harrastajat eivät löydä lajia. Kun media ei enää huomaa edes maajoukkueen päävalmentajan nimitystä. Juuri tästä olemme varoittaneet jo vuosia. Eikä kyse ole siitä, etteikö jääpallossa olisi sisältöä. Sitä on valtavasti. Meillä on historiaa, tunnetta, paikallisuutta, persoonia, nuoria pelaajia, maajoukkueita, seuratyötä, talkoolaisia, valmentajia, otteluita ja tarinoita, joita moni muu laji voisi kadehtia. Mutta niitä ei ole tuotu näkyviin riittävän määrätietoisesti. Siksi nyt ei enää riitä, että kokouksissa puhutaan yhteistyöstä ja lajin kehittämisestä. Nyt tarvitaan velvoittavia päätöksiä. Jokaisella Bandyliiga-seuralla ja liitolla pitäisi olla selkeä viestintävastuu. Jokaiselta toimijalta pitäisi edellyttää säännöllistä uutisointia. Ei siksi, että joku haluaa lisää tekstiä kotisivuille, vaan siksi, että ilman näkyvyyttä lajilla ei ole tulevaisuutta. Yksi uutinen viikossa jokaiselta seuralta ei olisi kohtuuton vaatimus. Se voisi olla pelaajahaastattelu, juniorikuuluminen, harjoituskauden tilanne, vapaaehtoisen esittely, yhteistyökumppanin nosto, otteluennakko, valmentajan kommentti tai tarina seuran arjesta. Kaiken ei tarvitse olla suurta. Tärkeintä on, että laji näyttää elävältä. Nyt se näyttää liian usein pysähtyneeltä. – Ja juuri se on vaarallista. On myös lopetettava ajattelu, jossa viestintä nähdään ylimääräisenä asiana, joka tehdään jos joku ehtii. Nykypäivän urheilussa viestintä on osa seuratoimintaa, osa varainhankintaa, osa juniorihankintaa, osa kumppanuuksia ja osa lajin uskottavuutta. Se ei ole koristelua. Se on elinehto. Viiden vuoden aikana on ollut riittävästi aikaa ymmärtää ongelma. Nyt ei enää tarvita lisää selityksiä. Tarvitaan tekoja. Kevätkokouspäivän ja tulevien päätösten yhteydessä olisi rehellistä kysyä: kuka ottaa vastuun siitä, että jääpallon ääni kuuluu jatkossa paremmin? Kuka tekee viestinnästä mitattavan tavoitteen? Kuka huolehtii, että liiton ja seurojen sivut eivät ole hiljaisia hautausmaita vaan eläviä ikkunoita lajiin? Kuka varmistaa, että maajoukkueuutiset, sarjauutiset, loppupelit, pelaajatarinat ja seurakuulumiset löytävät tiensä yleisön ja median eteen? Vastaus ei voi olla: joku muu. Jääpallon on itse päätettävä, haluaako se tulla nähdyksi. Ja jos haluaa, sen on alettava toimia sen mukaisesti. Me olemme kirjoittaneet tästä viisi vuotta. Emme ilkeydestä, emme vastustamisen halusta, vaan siksi, että välitämme lajista. Siksi, että näemme vaaran. Siksi, että uskomme yhä, että suunta voidaan kääntää. Mutta usko ei yksin riitä. Jos mitään ei tehdä, hiljaisuus jatkuu. Ja hiljaisuus on lopulta kovin ääni, jonka laji voi itsestään antaa. Nyt jääpallon on herättävä — ei puheissa, vaan teoissa.