Porin huuma kääntyi Helsinki vertailuksi

Miksi “me vs. ne” nostettiin esiin heti kisojen jälkeen

Jääpallon MM-kisat päättyivät sunnuntaina 18.1.2026 klo 20.00, ja Pori sai ansaitusti paljon kiitosta talkoohengestä ja kisatunnelmasta. Ylen arvion mukaan katsomot olivat viimeiset päivät käytännössä täynnä ja kisa-alueella vieraili viikon aikana yhteensä noin 16 000 henkeä – perjantaina ja sunnuntaina katsomossa oli täysi 3 000 katsojan joukko. Samaan aikaan osa porilaisesta keskustelusta lähti kuitenkin nopeasti raiteille, joissa onnistumista selitetään vertaamalla – ja nokittelemalla – Helsinkiä.

Mitä Satakunnan Kansan väite tekee (ja miksi se ärsyttää)?

Satakunnan kansan kirjoituksessa 19.1 klo 10.36, eli vajaa 15 tuntia kisojen päättymisen jälkeen asetetaan Pori ja Helsinki vastakkain: Pori teki jotain, mikä ei olisi koskaan onnistunut Helsingissä… ja perusteluksi tarjotaan ajatus, että Helsingissä MM-kisat olisivat olleet “vain yksi pieni tapahtuma muiden joukossa”.

Tuo on retorisesti tehokas, mutta journalistisesti heikko kohta, koska se on vastaväite ilman todistettavaa vertailua: kukaan ei voi tietää, miten Helsinki olisi vetänyt – eikä väite edes yritä nojata dataan, vaan tunne- ja mielikuvatasoon (“lupa uskoa”).

Silti tällainen kehystys on yleinen, ja sille on muutama selkeä syy:

1. Paikallislehdelle “kaupungin tarina” on päätuote. Kun Pori onnistuu, jutun pitää tuntua porilaiselta ihmeeltä – ja helpoin tapa tehdä ihme näkyväksi on kertoa, että “tätä ei muualla pystyisi”.
2. Helsinki toimii Suomessa symbolina “keskukselle”. Kun halutaan kuvata maakunnan yhteisöllisyyttä, vastapariksi valitaan usein pääkaupunki: suuri, kiireinen, tapahtumien kyllästämä. Se on tuttu asetelma ja se myy.
3. Kisahuuma etsii jatkokierroksia. Kun päätösvihellys tulee, yleisön tunne-energia puretaan usein identiteettipuheeksi: “me teimme tämän”. Silloin pienikin provokaatio (“Helsingissä ei olisi onnistunut”) toimii somessa bensana.

Mikä Porissa oikeasti onnistui (ilman Helsinkiäkin)?

Pori ei tarvinnut vertailua näyttääkseen vahvuutensa. Konkreettiset onnistumisen ainekset olivat jo itsessään iso uutinen:

• Talkoovoima ja yhteisöllisyys: Ylen mukaan talkoolaisia ilmoittautui noin 150, ja kisat rakennettiin vahvasti vapaaehtoisten varaan.
• Kaupunki mukana: Pori tuki kisoja 150 000 eurolla Ylen haastatteleman kisajohdon mukaan.
• Tapahtuma rakentui “koko kaupungin jutuksi”: kisaviikon oheistapahtumat, liikkumisjärjestelyt ja palvelut näkyivät laajasti kaupungissa (esim. urheilukeskuksen järjestelyt ja poikkeukset).
• Yleisö ja tunnelma: viimeisten päivien täysi 3 000 hengen katsomo ja noin 16 000 kävijää viikossa kertovat, että ihmiset aidosti tulivat paikalle.

Tämä on se tarina, joka yhdistäisi koko Suomen: “näin marginaalilaji voi näyttää suurelta, kun järjestäminen ja tunnelma osuvat.”

Miksi “vajaa 15 tuntia kisojen päättymisen jälkeen” yhtenäisyys vaihtuu nokitteluun?

Koska yhteinen voitto ja paikallinen omistajuus ovat kaksi eri tunnetta.

• Kisojen aikana on helppoa olla “Suomi”-moodissa: liput, maajoukkue, yhteinen jännitys.
• Heti jälkeen tilalle tulee kysymys: kuka saa kunnian? Pori, talkoolaiset, seura, kaupunki, lajiliitto, media…
  Siinä kohtaa paikallismedia usein lukitsee ansion “meidän” tarinaksi – ja vastakohdaksi haetaan “ne”, joille tämä ei kuulemma olisi mahdollista.

Se ei ole porilaisten “yhtenäisyyden loppu” ihmistasolla – vaan kehystämisen muutos: kisaviikolla myydään tapahtumaa koko Suomelle, jälkikäteen myydään merkitystä omalle yleisölle.

Mitä tässä heitossa on pielessä – ja miten sen voisi kirjoittaa paremmin?

Ongelma ei ole Porin ylpeys. Ongelma on, että Helsinki-vertailu:

• tekee onnistumisesta nollasummapelin (“me voitettiin, te hävisitte”),
• kaventaa koko kisan opetuksen (talkoot, konsepti, liputus, palvelut) pelkäksi identiteettinokitteluksi,
• ja luo turhaa vastakkainasettelua lajille, joka hyötyisi eniten yhteisestä rintamasta.

Paremmin toimiva lause olisi ollut tyyliin:
“Pori teki jotain, minkä moni uskoi mahdottomaksi – ja näytti mallin, miten kisat tehdään yhteisönä.”
Sama terä, mutta ei tarvetta potkia pääkaupunkia.

Loppupuheenvuoro…

Me BandyligaToimituksessa ponnistamme Siuntion Lappersista – kylästä, jossa asukkaita on alle 300. Silti olemme rakentaneet yhden Suomen suurimmista jääpallosivustoista. Emme kuitenkaan juhli sitä niin, että samalla todistelisimme jonkun toisen kaupungin “ei pystyvän samaan”. Emme tarvitse vertailua Poriin, Helsinkiin tai kehenkään muuhun, jotta oma työ olisi arvokasta – Juuri siksi aamuinen nokittelu harmittaa.

Me olemme kohta viisi vuotta tehneet töitä sen eteen, että jääpallon näkyvyys olisi koko Suomen kattavaa – ei vain yhden kaupungin, yhden seuran tai yhden alueen tarinaa. Jääpallo elää ja kasvaa vain silloin, kun se näkyy ja kuuluu kaikkialla: Porissa, Helsingissä, Oulussa, Lappeenrannassa, tai jopa Siuntion Lappersissa ja jokaisella pienellä paikkakunnalla, jossa joku vielä jaksaa laittaa luistimet jalkaan, avata kentän ja sytyttää valot.

Porin MM-kisat olivat onnistuminen. Iso onnistuminen. Ja niiden paras perintö ei ole se, että “tätä ei olisi muualla tehty”, vaan se, että tämä voidaan tehdä Suomessa hyvin, kun yhteisö sitoutuu, talkooväki kantaa ja järjestäjät tekevät työnsä. Se on malli, jota kannattaa jakaa – ei käyttää keppinä, jolla lyödään muita.

Nyt on se hetki, kun meidän pitäisi olla yhtenäisempiä kuin kisaviikolla. Koska kisoista jää käteen vain se, mitä me teemme seuraavaksi: miten pidämme lajin esillä helmikuussa, huhtikuussa ja ensi syksynä. Miten saamme juniorit mukaan. Miten saamme seurat ja kaupungit investoimaan. Miten saamme median kiinnostumaan myös silloin, kun kyse ei ole MM-finaalista.

Siksi toivon, että lopetetaan vastakkainasettelu ja aloitetaan yhteistyö. Meitä ei ole jääpallossa liikaa – eikä meillä ole varaa jakautua. Pidetään Pori ylpeänä, mutta pidetään samalla koko Suomi mukana.

Meidän vihollinen ei ole toinen kaupunki. Meidän vihollinen on näkymättömyys.

Pasi Virtanen / päätoimittaja