LoU Basket näytti Kisakalliossa, mitä tapahtumakulttuuri voi olla

Jääpallon on katsottava peiliin NYT

Päätoimittajan mielipide

Vietin viikonlopun Kisakalliossa LoU Basketin isännöimässä P14- ja T14- SM-lopputurnauksessa. Se oli urheilutapahtuma, josta jäi mieleen paljon muutakin kuin otteluiden tulokset.

Turnaus sujui. Seurat olivat valmistautuneita. Pelaajat olivat hyviä. Tuomarit hoitivat työnsä, erotuomaritarkkailu oli mukana, ottelut lähetettiin Koripallo TV:n kautta maksullisina lähetyksinä, ja koko tapahtumasta huokui ammattimaisuus. Koripallo TV:ssä näkyi Kisakallion palloiluhallista U14-lopputurnauksen kaikki ottelut, mikä kertoo jo itsessään, että junioritapahtumakin voidaan tuotteistaa kunnolla (me emme ole tätäkään saaneet aikaan edes Bandyliigaan vaikka yli 2 vuotta asiaa rekennettiin – turhaan, koska EMME ole yksimielisiä – miksi muut lajit pystyvät tähän?).

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä: katsomot eivät tahtoneet riittää. Parkkipaikat olivat täynnä. Vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja seurojen ihmiset olivat paikalla. Kyse ei ollut vain lasten peleistä. Kyse oli tapahtumasta.

Silloin herää väistämättä kysymys: miksi me jääpallossa emme pysty samaan?

Tämä ei ole kysymys yhdestä turnauksesta, yhdestä seurasta tai yhdestä viikonlopusta. Tämä on kysymys lajin tulevaisuudesta Suomessa.

Jääpallo on hieno laji

Se on vauhdikas, taitava, perinteikäs ja parhaimmillaan erittäin näyttävä. Mutta hieno laji ei enää yksin riitä. Nykypäivän urheilussa perheet valitsevat kokonaisuuksia: olosuhteita, tapahtumia, yhteisöä, näkyvyyttä, selkeyttä ja tunnetta siitä, että lapsi on mukana jossakin kasvavassa ja hyvin johdetussa.

Koripallo on tässä onnistunut. Salibandy on onnistunut. Jääkiekko ja jalkapallo ovat omassa mittakaavassaan täysin eri maailmassa. Koripalloliitto julkaisee avoimesti lisenssitilastojaan, ja Suomen Jääpalloliiton omat lisenssit kertovat, että jääpallo ei ole sillä tasolla, jolla lajin pitäisi olla.

Kun jääpallossa puhutaan alle tuhannesta lisenssistä, samaan aikaan cheerleadingissa liikutaan yli 16 000 lisenssin tasolla, koripallossa yli 20 000, salibandyssä kymmenissä tuhansissa, jääkiekossa noin 75 000 ja jalkapallossa yli 160 000 harrastajan mittakaavassa, kyse ei ole enää pienestä erosta. Kyse on urheilukulttuurin todellisuudesta, jossa jääpallo on painunut lisenssimäärissä marginaaliin.

Tämä ei tarkoita, että jääpallo olisi kuollut.

Mutta se tarkoittaa, että olosuhteet, hallikysymys, junioripolku, tapahtumakulttuuri ja liiton toimintakyky eivät ole enää sivuasioita. Ne ovat eloonjäämiskysymyksiä.

Voiko talvella ulkona syntyä sama tunne?

Rehellinen vastaus on: joskus voi, mutta nykyisillä ehdoilla liian harvoin.

Ulkona pelaaminen kuuluu jääpallon sieluun. Kirkas pakkasilta, iso kenttä, vauhti ja ääni ovat osa lajimme identiteettiä. Mutta samalla meidän on uskallettava sanoa ääneen, että suomalainen perhe ei enää automaattisesti valitse kylmää katsomoa, epävarmaa säätä, pitkiä välimatkoja ja heikkoja palveluita, jos vaihtoehtona on lämmin halli, kahvio, selkeä aikataulu, pysäköinti, laadukas striimi ja tapahtuma, johon koko perhe haluaa tulla.

Tässä hallikysymys nousee kaiken keskelle – Mahdollinen jääpallohalli ei yksin pelasta lajia.

Halli ilman toimintakulttuurin muutosta on vain rakennus. Mutta ilman parempia olosuhteita jääpallon on lähes mahdotonta kilpailla niistä lapsista ja perheistä, jotka nyt valitsevat koripallon, salibandyn, jalkapallon, jääkiekon tai esim. cheerleadingin.

Halli ei ole luksusta. Se on lajin tulevaisuuden perusedellytys.

Liitto ei voi enää piiloutua juhlapuheiden taakse

Suomen Jääpalloliitossa puhuttiin aikanaan kasvusta. Puheenjohtajakauden alussa esillä oli visio kasvattaa lisenssimäärää 2500:sta kohti 5000:ta. Nyt on kysyttävä suoraan: miten on käynyt?

KUN suunta on ollut päinvastainen, sitä ei voi selittää pois yksittäisillä kausilla, koronalla, talkooväen väsymisellä tai sillä, että jääpallo on pieni laji. Kaikilla lajeilla on haasteensa. Ero syntyy siitä, johdetaanko niitä vai ajelehditaanko.

Bandyliiga.fi on aiemmin nostanut esiin Suomen Jääpalloliiton strategian 2021–2026 ongelman: strategia voi sisältää oikeita sanoja, mutta ilman mitattavia tavoitteita, vuosittaista raportointia ja konkreettisia tekoja se jää paperiksi.

Puheenjohtaja Antti Parviainen valittiin jatkokaudelle keväällä 2024, ja Yle uutisoi alkuvuonna 2026, että hänen puheenjohtajakautensa päättyy keväällä 2026. Tämä tekee tulevasta liittokokouksesta poikkeuksellisen tärkeän. Nyt ei valita vain henkilöitä. Nyt valitaan, haluaako suomalainen jääpallo vielä oikeasti kasvaa.

Mitä liittokokouksessa pitää tehdä heti?

Ensimmäinen päätös on henkinen: jääpallon on lopetettava selittely.

Liittokokouksessa pitää vaatia avoin tilannekuva. Ei ympäripyöreää puhetta, vaan numerot pöytään: lisenssit ikäluokittain, seuroittain ja alueittain. Paljonko pelaajia on kadonnut? Missä ikäluokissa kato tapahtuu? Missä seurassa kasvetaan? Missä ei ole enää toimintaa? Kuinka monta tyttöjoukkuetta on? Kuinka monta erotuomaria? Kuinka monta valmentajaa?

Toiseksi liittokokouksen on päätettävä, että jääpallon seuraava strategia ei ole esite, vaan toimintasuunnitelma. Siinä pitää olla vuosittaiset tavoitteet, vastuuhenkilöt, aikataulut ja julkinen seuranta.

Kolmanneksi liiton hallitukseen tarvitaan ihmisiä, joilla on näyttöä kasvusta, varainhankinnasta, junioritoiminnasta, viestinnästä, tapahtumista ja olosuhdevaikuttamisesta. Pienessä lajissa hallitus ei voi olla pelkkä edustuksellinen keskustelukerho. Sen pitää olla työryhmä, joka tekee.

Neljänneksi liiton on otettava hallikysymys valtakunnalliseksi kärkihankkeeksi. Ei niin, että jokainen seura yrittää yksin, vaan niin, että liitto tukee hankkeita tiedolla, viestinnällä, vaikuttamisella, rahoitusmalleilla ja yhteisellä uskottavuudella.

Viidenneksi jääpallon on rakennettava junioritapahtumille uusi standardi. Jokaisen SM-lopputurnauksen pitää näyttää ja tuntua tapahtumalta: otteluohjelmat, kuulutukset, musiikki, striimit, kahvio, some, palkitsemiset, valokuvat, ottelukoosteet ja selkeä viestintä. Ei tarvitse aloittaa miljoonabudjetilla. Pitää aloittaa asenteella.

Mitä seurojen pitää tehdä?

Seurat eivät voi odottaa, että liitto yksin pelastaa lajin.

Jokaisen seuran on kysyttävä: miltä meidän toimintamme näyttää uuden perheen silmissä? Onko mukaan helppo tulla? Löytyykö verkkosivuilta tieto harjoituksista? Vastataanko viesteihin nopeasti? Onko aloittavalle lapselle välineitä? Onko vanhemmille roolia? Onko tapahtumissa tunnelmaa? Onko seura ylpeä itsestään?

Koripallon Kisakallion turnauksessa näkyi se, että ihmiset oli otettu mukaan. Vanhemmat eivät olleet ulkopuolisia kuljettajia, vaan osa tapahtumaa. Tätä jääpallo tarvitsee enemmän.

Meidän on lakattava ajattelemasta, että junioripeli on vain junioripeli. Jokainen junioripeli on mahdollisuus sitouttaa perhe, houkutella uusi lapsi, saada uusi vapaaehtoinen, tehdä vaikutus päättäjään ja näyttää, että laji elää.

Mitä meidän laji-ihmisten pitää tehdä?

Jääpallossa on liikaa energiaa, joka kuluu sisäisiin ristiriitoihin, vanhoihin kaunoihin ja siihen, kuka oli oikeassa kymmenen vuotta sitten.

Sillä ei voiteta yhtään uutta lisenssiä.

Laji-ihmisten tehtävä on nyt päättää, haluammeko olla oikeassa vai haluammeko pelastaa lajin. Ne eivät aina ole sama asia.

Tarvitsemme seurojen välistä yhteistyötä, yhteisiä tapahtumia, yhteistä markkinointia, rohkeaa viestintää ja ennen kaikkea positiivista ylpeyttä. Jääpallon ei pidä pyydellä olemassaoloaan anteeksi. Mutta ylpeys ei saa tarkoittaa todellisuuden kieltämistä.

Todellisuus on tämä: jääpallo on Suomessa vakavassa tilanteessa. Mutta se ei ole vielä menetetty.

Kisakallio oli muistutus – ei tuomio

LoU Basketin isännöimä P14- ja T14-lopputurnaus Kisakalliossa oli hieno urheilutapahtuma. Se oli samalla muistutus siitä, mitä syntyy, kun olosuhteet, tapahtumakulttuuri, seurat, viestintä ja perheet kohtaavat.

Jääpallon pitää ottaa tästä oppia, ei loukkaantua vertailusta.

Meidän ei tarvitse kopioida koripalloa. Meidän pitää löytää jääpallon oma tapa tehdä sama asia: tuoda ihmiset paikalle, saada heidät viihtymään, tehdä lapsista tapahtuman tähtiä ja rakentaa sellainen ilmapiiri, johon perheet haluavat palata.

Liittokokouksessa ei siis pidä kysyä vain, kuka valitaan hallitukseen.

Pitää kysyä: mikä on suunnitelma, jolla jääpallo kasvaa?

Ja jos suunnitelmaa ei ole, sellainen on tehtävä heti.

Ei ensi vuonna. Ei seuraavassa strategiassa. Ei sitten, kun joku muu ehtii – VAAN NYT!

Koska alle tuhannen lisenssin laji ei voi enää kohdella olosuhteita, junioreita, tapahtumia ja johtamista sivuasioina.

Ne ovat eloonjäämiskysymyksiä.

Pasi Virtanen

BandyliigaToimituksen päätoimittaja

Loppuun vielä pohdintaa…

Tässä tilanteessa, Henkilökunnan jäsenen irtisanominen, kuralla olevan talouden, ja muiden ongelmien kohdalla tulisi miettiä – Pitäisikö nykyisen puheenjohtajan kantaa vastuu — jatkamalla vai väistymällä?

Jääpallon seuraava iso kysymys ei ole vain se, kuka olisi valmis ottamaan puheenjohtajuuden vastaan. Yhtä tärkeä kysymys on, mitä tarkoittaa nykyisen puheenjohtajan vastuu.

Vastuun kantaminen voi tarkoittaa kahta eri asiaa.

Se voi tarkoittaa sitä, että nykyinen puheenjohtaja jatkaa vielä määräajan, esimerkiksi kaksi vuotta, ja sitoutuu tervehdyttämään liiton talouden, vahvistamaan oman pääoman, rakentamaan uuden toimintamallin ja jättämään seuraajalleen paremmassa kunnossa olevan liiton.

Mutta vastuun kantaminen voi tarkoittaa myös sitä, että puheenjohtaja tunnustaa tilanteen vakavuuden ja antaa uudelle johdolle mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kumpikaan vaihtoehto ei ole automaattisesti oikea. Ratkaisevaa on, onko jatkamiselle uskottava suunnitelma.

Suomen Jääpalloliitto kertoi 28.4.2026 vähentävänsä henkilöstöään yhden henkilötyövuoden verran. Samassa tiedotteessa todettiin, että liiton talous on ollut heikko vuodesta 2023 lähtien ja että operatiivisen toiminnan läpivieminen on ollut haasteellista. Puheenjohtaja Antti Parviainen sanoi liittohallituksen ykkösprioriteetin olevan maksukyvyn parantaminen ja oman pääoman vahvistaminen.

Tämä kertoo yhdestä asiasta selvästi: kyse ei ole enää pienestä notkahduksesta. Kyse on liiton rakenteellisesta tilanteesta.

Siksi mahdollinen kahden vuoden jatko ei voi perustua ajatukseen, että “jatketaan nykyisellä tavalla ja katsotaan”. Se tie on jo nähty. Jos nykyinen puheenjohtaja jatkaisi, jatkon pitäisi olla poikkeuksellinen kriisimandaatti, ei normaali jatkokausi.

Se tarkoittaisi vähintään seuraavaa:

Puheenjohtajan pitäisi tuoda liittokokoukseen kirjallinen kahden vuoden tervehdytysohjelma. Siinä pitäisi näkyä talouden lähtötilanne, säästötoimet, uudet tulonlähteet, vastuut, aikataulu ja mittarit. Lisäksi pitäisi määritellä, milloin onnistumista arvioidaan ja millä perusteella tehtävä voidaan todeta epäonnistuneeksi.

Pelkkä kokemus ei enää riitä perusteluksi jatkolle. Kokemus on arvokasta vain, jos se tuottaa muutoksen.

Miksi jatkaminen voisi olla perusteltua?

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että nykyisen puheenjohtajan jatkamiselle voi löytää perusteluja.

Hän tuntee liiton talouden, henkilöt, kansainväliset suhteet, seurakentän ja päätöksenteon historian. Kriisitilanteessa jatkuvuudella voi olla arvoa, jos liitolla ei ole valmista seuraajaa tai jos talouden tervehdyttäminen vaatii nopeita toimenpiteitä ilman pitkää sisäänajoa.

Lisäksi nykyinen puheenjohtaja ei voi paeta sitä, että vaikeat päätökset ovat jo käsillä. Henkilöstövähennys, kulukuri ja maksukyvyn parantaminen ovat raskaita ratkaisuja. Jos hän on ollut mukana rakentamassa nykyistä tilannetta, voidaan ajatella, että hänellä on myös velvollisuus olla mukana korjaamassa se.

Tämä on vastuunkannon jatkamisen vahvin argumentti.

Mutta se pätee vain yhdellä ehdolla: jatkon pitää olla avoimesti nimetty korjauskaudeksi.

Ei juhlapuheita. Ei yleisiä lupauksia. Ei “teemme parhaamme” -linjaa.

Vaan selkeä ohjelma: tässä ovat ongelmat, tässä ovat ratkaisut, tässä on aikataulu ja tässä ovat mittarit.

Miksi jatkaminen voisi olla turhaa?

Toinen näkökulma on yhtä painava.

Jos lisenssimäärät ovat pudonneet, talous on heikentynyt, henkilöstöä joudutaan vähentämään ja seurakentän luottamus on horjunut, voidaan perustellusti kysyä, onko sama johto enää uskottava rakentamaan uutta alkua.

Johtamisessa on hetkiä, jolloin jatkaminen ei enää lisää vakautta, vaan pitkittää epäselvyyttä.

Jos nykyisen puheenjohtajan jatko näyttäytyisi kentälle vain vanhan toimintatavan jatkumisena, siitä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Se voisi antaa viestin, että todellista muutosta ei ole tulossa, vaikka sanat muuttuisivat.

Tällöin väistyminen ei olisi pakenemista, vaan vastuunkantoa.

Puheenjohtaja voisi tehdä arvokkaan palveluksen lajille ilmoittamalla, että hän tukee hallittua siirtymää, auttaa uuden johdon sisäänajossa ja varmistaa, että talouden tiedot, sopimukset ja keskeneräiset asiat siirtyvät avoimesti seuraavalle johdolle.

Se olisi kunniallinen tapa päättää pitkä kausi.

Ratkaiseva kysymys: onko luottamus vielä olemassa?

Lopulta kyse ei ole vain henkilöstä. Kyse on luottamuksesta.

Jos seurakenttä uskoo, että nykyinen puheenjohtaja pystyy vielä johtamaan talouden tervehdyttämisen ja muuttamaan toimintakulttuurin, kahden vuoden kriisikausi voi olla mahdollinen.

Mutta jos kentän enemmistö kokee, että nykyinen johto on osa ongelmaa, jatkaminen ei auta. Silloin jokainen päätös, säästö ja uudistus tulkitaan epäluottamuksen kautta.

Liiton puheenjohtaja voi johtaa vain, jos hänellä on mandaatti. Ja mandaatti ei synny siitä, että kukaan muu ei halua tehtävää. Se syntyy luottamuksesta.

Oma johtopäätös…

Nykyisen puheenjohtajan jatko kahdeksi vuodeksi voisi olla perusteltu vain, jos kolme ehtoa täyttyvät.

Ensimmäinen ehto on, että hän myöntää avoimesti tilanteen vakavuuden ja oman johtovastuunsa. Ei niin, että kaikki selitetään ulkoisilla tekijöillä, valtionavustuksilla tai yleisellä kustannusnousulla. Ne ovat varmasti vaikuttaneet, mutta johtajan tehtävä on varautua, reagoida ja rakentaa vaihtoehtoja.

Toinen ehto on, että hän esittää konkreettisen kahden vuoden tervehdytysohjelman.

Kolmas ehto on, että hän sitoutuu siihen, ettei jatko ole avoin valtakirja, vaan määräaikainen korjauskausi, jonka jälkeen uusi puheenjohtaja aloittaa paremmista lähtökohdista.

Ilman näitä ehtoja jatkaminen olisi turhaa.

Silloin laji tarvitsee uuden puheenjohtajan, uuden hallituksen työotteen ja uuden suunnan heti.

Nykyinen puheenjohtaja voi siis kantaa vastuun kahdella tavalla: joko johtamalla avoimen, mitattavan ja määräaikaisen tervehdytyksen — tai väistymällä niin, että jääpallo saa aidosti uuden alun.

Mutta kolmatta vaihtoehtoa ei pitäisi enää hyväksyä.

Se on nykytilan jatkuminen ilman todellista muutosta.

Siihen jääpallolla ei ole enää varaa.