Helsingissä viivyttely voi tulla lajille liian kalliiksi Jyväskylässä jääpallon tulevaisuutta ei ole kokonaan unohdettu. Kaupungin liikuntajohtaja Anna-Leena Sahindal kertoo, että jääpallohallin mahdollisuutta mietitään edelleen, vaikka virallista hankesuunnittelua ei ole vielä aloitettu. Syynä ovat kaupungin monet muutkin liikuntapaikkahankkeet, jotka vievät tällä hetkellä resursseja ja huomiota. Tarkkaa kustannusarviota Jyväskylän mahdolliselle hankkeelle ei vielä ole, mutta Ruotsissa vastaavanlaisia halleja on rakennettu noin 8–10 miljoonalla eurolla. Sahindalin mukaan rakentaminen voisi olla realistista vasta 2030-luvulla. Hänen mukaansa kyse ei olisi yhden seuran tarpeisiin rakennettavasta hallista, vaan laajemmasta kokonaisuudesta, joka palvelisi jääpalloilijoiden lisäksi myös taitoluistelijoita, pikaluistelijoita ja muodostelmaluistelijoita. Siksi hän puhuisikin mieluummin luisteluhallista kuin jääpallohallista. Ajatus on ymmärrettävä. Monikäyttöisyys on nykyisessä taloustilanteessa lähes välttämätön peruste suurille investoinneille. Samalla se kuitenkin herättää ison kysymyksen: kuinka pitkään jääpallolla Suomessa on aikaa odottaa? Jyväskylän Seudun Palloseura juhli lauantaina jo toista peräkkäistä Suomen mestaruuttaan. Menestys kertoo, että kaupungissa tehdään yhä laadukasta työtä lajin eteen. Silti taustalla kasvaa huoli, jota ei voi sivuuttaa. JPS:n monitoimimies Pertti Helin sanoittaa ongelman suoraan: jos ilmasto ei lämpenisi ja talvet kestäisivät pidempään, uusia rakennuksia ei välttämättä edes tarvittaisi. Jääpalloilijoille riittäisi, että kautta voitaisiin pelata elokuun alusta maaliskuun loppuun. Todellisuus on kuitenkin toinen. Tänä talvena JPS:n kausi pääsi kunnolla vauhtiin vasta joulukuun alussa ja päättyi jo maaliskuun puolivälissä. Käytännössä lajille jäi jälleen vain muutaman kuukauden mittainen ikkuna. Se on liian vähän. Kun kausi kutistuu vuosi vuodelta, yhä useampi nuori valitsee toisen lajin. Vielä ratkaisevampaa on se, mitä vanhemmat ajattelevat. Jos harrastus näyttäytyy säästä riippuvaisena, epävarmana ja lyhyenä talvikautena, päätös on monelle helppo. Lasta ei viedä jääpallon pariin. Juuri tähän Helin viittaa sanoessaan tietävänsä, minkä ratkaisun junioreiden vanhemmat tekevät. Kysymys ei siis ole vain rakennuksesta. Kysymys on koko lajin elinvoimasta. Helsingissä hallihankkeista on puhuttu pitkään, mutta eteneminen on ollut hidasta ja monien mielestä turhauttavaa. Jos konkreettiset ratkaisut siirtyvät 2030-luvulle, vaarana on, että aikataulu ei enää palvele jääpallon tarpeita. Siihen mennessä pelaajia voi olla kadonnut niin paljon, ettei uusia enää saada tilalle samaan tahtiin. Moni nuori ja heidän vanhempansa pitää jo nyt suurimpana ongelmana juuri olosuhteiden puutetta. Pelkkä joulukuusta maaliskuuhun kestävä neljän kuukauden laji ei yksinkertaisesti houkuttele riittävästi uusia harrastajia aikana, jolloin vaihtoehtoja on paljon ja olosuhteet ratkaisevat yhä enemmän. Siksi keskustelu halleista ei ole vain investointikeskustelua. Se on päätös siitä, halutaanko jääpallolle Suomessa tulevaisuutta vai ei. Jyväskylässä asiaa vielä mietitään. Helsingissäkin pitäisi ymmärtää, että jatkuva odottaminen ei ole neutraali vaihtoehto. Jokainen menetetty vuosi näkyy harrastajamäärissä, junioripoluissa ja lopulta koko lajin uskottavuudessa. Jääpallo ei ehkä tarvitse loputtomasti uusia puheita. Se tarvitsee tekoja – ennen kuin on liian myöhäistä. Mika Anttonen investoi jälleen suomalaiseen liikuntaan – mistä jääpallo löytäisi oman tukijansa? Energiayhtiö St1:n miljardööriomistaja Mika Anttonen on jälleen osoittanut olevansa valmis sijoittamaan merkittäviä summia suomalaisen liikunnan ja urheilun kehittämiseen. Anttosen, 59, omistama Keele Oy on ostanut Vierumäen urheiluopistolla sijaitsevan historiallisen päärakennuksen Kaskelan ja aikoo investoida sen peruskorjaukseen arviolta yli 17 miljoonaa euroa. Kyse on jälleen yhdestä näyttävästä panostuksesta suomalaiseen liikuntainfraan. – Kun Vierumäen urheiluopistosta puhutaan, niin tämä harjoitus maksaa yhtiölleni nyt 17 miljoonaa euroa lisää, Anttonen toteaa. Hänen mukaansa summasta ei kuitenkaan kannata tehdä ongelmaa. – Ei se kuitenkaan haittaa. Tämäkin on tärkeä projekti. Anttosen puheissa korostuu ajatus, joka urheilukentässä kuullaan liian harvoin: kaikkea ei mitata vain välittömällä taloudellisella tuotolla. Joskus taustalla on halu rakentaa pitkäjänteisesti jotain sellaista, jonka arvo näkyy vasta vuosien päästä – parempina olosuhteina, vahvempana yhteisönä ja uusina mahdollisuuksina nuorille liikkujille. Juuri siksi Anttosen kaltaiset esimerkit herättävät myös laajempaa pohdintaa. Suomessa on lajeja, joiden tulevaisuus on yhä vahvemmin kiinni siitä, löytyykö niiden tueksi riittävän rohkeita ja kauaskatseisia ihmisiä tai yhteisöjä. Yksi tällainen laji on jääpallo. Jääpallossa puhutaan paljon olosuhteista, hallihankkeista ja siitä, kuinka vaikeaa lajia on pitää elinvoimaisena, jos talvet lyhenevät ja harrastusmahdollisuudet kapenevat vuosi vuodelta. Monessa kaupungissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta harvassa paikassa löytyy tahoa, joka olisi valmis katsomaan eurojen yli ja näkemään investoinnin arvon laajemmin. Siksi kysymys kuuluu: mistä jääpallo löytäisi oman Mika Anttosensa? Henkilön, yrityksen tai yhteisön, joka ei näkisi olosuhdehanketta vain kuluna tai riskinä, vaan mahdollisuutena turvata kokonaisen lajin tulevaisuus. Sellaisen toimijan, joka ymmärtäisi, ettei kyse ole vain jäästä, seinistä ja katosta, vaan siitä, pysyykö laji elossa myös tuleville sukupolville. Ilman tällaisia tekoja jääpallon tulevaisuus voi jäädä puheiden varaan. Ja juuri siinä piilee suurin huoli: jos kaikki odottavat jonkun muun ottavan ensimmäisen askeleen, voi olla, että lopulta kukaan ei ota sitä ajoissa. Vielä ei ehkä ole liian myöhäistä. Mutta kauan jääpallolla ei enää ole aikaa odottaa. Samalla meidän pitäisi pystyä paljon laajempaan yhteistyöhön koko Suomen jääpallokentässä ja myös kansainvälisessä jääpalloyhteisössä. Lajin tulevaisuutta ei rakenneta yksittäisten toimijoiden omissa poteroissa, vaan yhteisellä tahdolla, yhteisillä tavoitteilla ja avoimella keskustelulla. Kun asioista puhutaan oikeilla sanoilla, on myönnettävä, että tällaista aitoa yhteistyötä ei ole viime vuosina löytynyt riittävästi. Liian usein keskustelua on ohjannut minä minä -ajattelu, joka on valitettavasti vallannut myös meidän lajimme. Jos jääpallo halutaan pelastaa ja nostaa uudelleen vahvaksi, tarvitaan nyt enemmän yhteistä näkemystä kuin henkilökohtaisia rintamalinjoja. Muuten vaarana on, että samalla kun puhumme tulevaisuudesta, menetämme sen pala palalta käsistämme (kuten viimeisen 15 vuoden aikana on jokainen saanut lajin parissa valitettavasti nähdä).