Tarvitsemme tekijöitä – Suomi vs USA 0-3 Porin naisten MM-kotikisoista on tullut suomalaisille kova peili. Kolme ottelua, maalit 0–16: avaus Ruotsia vastaan 0–8, torstaina Norjaa vastaan 0–5 ja perjantaina USA:ta vastaan 0–3. Tämä ei ole nykyisten pelaajien “vika”. Päinvastoin: joukkue tekee töitä parhaansa mukaan, yrittää, venyy ja kantaa maajoukkuepaitaa ylpeydellä. Mutta samalla tulostaulu kertoo sen, minkä moni suomalainen jääpalloperheessä jo tunnistaa: pelaajapolku on kaventunut ja arjen kilpailu vähentynyt – ja se näkyy väistämättä myös kansainvälisellä tasolla. Kapea pohja näkyy sarjassa – ja sarja näkyy maajoukkueessa Kotimaassa Naisten Bandyliigassa pelaa tällä kaudella kolme joukkuetta: Akilles, Sudet ja yhdistelmäjoukkue KBK (Kalix/Botnia/Kampparit).Kaksi näistä on puhtaita suomalaisia seurajoukkueita – ja kolmas on rakennettu useamman toimijan varaan, vieläpä hienosti ruotsalaisvahvistuksilla täydennettynä. Se, että Akilles ja Sudet ovat käytännössä kantaneet suomalaisen naisjääpallon arkea, ansaitsee aidon kiitoksen. Mutta samalla kysymys kuuluu ääneen – ja se on reilu kysymys: missä ovat Botnia, HIFK, Veiterä, JPS, Kampparit, Vastus, Narukerä, OLS, WP 35, Vesta ja muut paikkakunnat? Jos naispelaajia on varmasti eri jäillä, mutta joukkueita ei synny, ongelma ei ole yhdessä pukukopissa. Ongelma on rakenteissa. “Puhetta on ollut 20 vuotta” – nyt tarvitaan päätöksiä ja pieniä, toistuvia tekoja Suomi ei voi rakentaa uskottavaa maajoukkuetasoa, jos seuratasolla ei ole riittävän laajaa ja kilpailullista arkea. Ja sitä arkea eivät luo puheet, vaan: Tässä on myös hyvä muistaa, että Ruotsi on voittanut viimeisimmät kuusi naisten jääpallon maailmanmestaruutta – taso ei ole “vahingossa” korkealla, vaan seuratyön ja laajuuden kautta. Lämmin viesti joukkueelle – ja tiukka viesti meille muille Joukkueelle viesti on yksinkertainen: teette arvokasta työtä, ja teidän taistelunne ansaitsee kunnioituksen, ei piikittelyä. Meille muille viesti on vielä yksinkertaisempi – ja vähän epämukavampi: jos haluamme parempaa, meidän on rakennettava se. Seurojen, alueiden, liiton, vanhempien, yhteistyökumppaneiden ja koko jääpalloyhteisön. Porissa on nyt kotikisat, huomio ja hetki, joka kannattaa käyttää oikein. Ei syyllistämiseen – vaan käärimään hihat. Koska vielä ehtii. Mutta vain, jos työt asian eteen aloitetaan. Loppuun se kentän laidalta tullut hetki, joka jää mieleen ehkä pidemmäksi aikaa kuin yksikään tulostaulun tulos. Katsomoon saapuneet nuoret koululaiset – pojat ja tytöt – huusivat pelaajille vilpittömästi ja sydän auki: “anna maila!” Se oli samaa aikaa hauskaa, liikuttavaa ja toiveikasta. Pieni huuto, mutta iso viesti: he halusivat kosketuksen lajiin, palan tästä pelistä mukaansa, jotain mikä tekee jääpallosta “minunkin juttuni”. Olisipa meillä se arki ja se kulttuuri, että tuohon voisi vastata useammin. Että joku maila oikeasti ojennetaan – ei vain muistoksi, vaan kutsuksi. Sillä juuri tuollainen annettu maila voi olla jollekulle se ratkaiseva hetki: se, jonka jälkeen koulun pihassa aletaan kokeilla, kysytään missä voi treenata, ja lopulta kävellään mukaan jäälle. Yksi maila voi olla yhden pelaajan alku. Siinä on koko tämän tarinan ydin: tulevaisuus ei synny yhdessä turnauksessa tai yhdessä puheenvuorossa. Se syntyy niistä pienistä teoista, joissa laji ojentaa kätensä eteenpäin. Kun seuraavan kerran kuuluu “anna maila”, tehdään kaikkemme, että mahdollisimman usein vastaus voi olla: “ole hyvä – nähdään jäällä.” Anteeksi lukijat, kyynel valuu silmiin… on paras lopettaa uutisemme tähän hetkeen, ja tunteeseen – Hyvää perjantaita kaikille… Palaamme asiaan taas myöhään illalla perjantain pohdinnoista…