Pelli aloitti pelaajauransa keskustukimiehenä, mutta vaihtoi vuonna 1915 pelipaikkansa puolustajaksi. Hän pelasi koko pelaajauransa Viipurin Susissa, joissa saavutti 11 Suomen-mestaruutta. Hän pelasi urallaan myös seitsemän maaottelua. Urheiluperinnettä jatkoivat maailmanmestaruus- ja olympiatasolla hänen poikansa jousiampuja Yrjö Pelli ja pojanpoikansa nykyaikainen viisiottelija ja miekkailija Jussi Pelli.
Lempinimi: Niilo & Professori & Tammari Niilo Rudolf Tammisalo oli monipuolinen suomalainen urheiluvaikuttaja. Niilo Tammisalon vanhemmat olivat verhoiluliikkeen omistaja Henrik Ekbom ja Ida Maria Ekbom (o. s. Dahlberg). Perhe asui Helsingissä Kaisaniemen lähellä ja Tammisalo aloitti jalkapallon pelaamisen 10-vuotiaana vuonna 1904 ja hän vietti sitten lähes kaikki vapaa-aikansa Kaisaniemen kentällä. Tammisalo kävi Helsingin Suomalaista normaalilyseota ja oli koulun joukkueessa maalivahtina. Vuonna 1909 hän liittyi Helsingin Jalkapalloklubiin ja toimi joukkueen pallojenhoitajana. Vuonna 1910 Tammisalo oli HJK:n kakkosjoukkueen varamaalivahtina ja vuonna 1911 ykkösjoukkueen maalivahtina. Tammisalo oli mukana HJK:n joukkueessa hankkimassa viisi Suomen mestaruutta, maajoukkueen maalivahdiksi hän pääsi 1919. Vuoden 1922 alkupuolella Tammisalo vietti useita kuukausia Englannissa ja pelasi sikäläisissä joukkueissa. Hän asui kaakkois-Lontoon Catfordissa asuneen, Viipurista kotoisin olleen Leo Leivon luona, joka pelasi hyökkääjänä Bromleyn kaupunginosan amatöörijoukkueessa. He pääsivät 25. tammikuuta seuraamaan Queens Park Rangersin ammattilaisjoukkueen harjoituksia ja 28. tammikuuta Tammisalo ja Leivo pääsivät pelaamaan Bromleyn reservijoukkueen kanssa vierasottelun Woolwich Polytechnicia vastaan Tammisalon ollessa maalivahtina ja Leivon oikeana laitahyökkääjänä. Ottelu päättyi tasatulokseen 2-2. Tämän jälkeen he olivat mukana Queens Park Rangersin harjoituksissa ja kävivät seuraamassa katsojina FA Cupin ammattilaisotteluita. Myöhemmin keväällä Tammisalo pääsi mukaan lontoolaisen Dulwich Hamletin amatööriseuran Strollers-nimiseen kolmosjoukkueeseen ja oli mukana kun joukkue kiersi pelaamassa Englannin kanaalin rannikolla voittaen kaikki ottelunsa. Kun Dulwich Hamletin ykkösjoukkueen maalivahti Herbert Coleman loukkaantui keväällä Tammisaloa harkittiin hänen paikalleen mutta koska hän ei ollut jäämässä Englantiin pidemmäksi aikaa Colemanin paikalle tuli reservijoukkueen maalivahti Claude Longhurst ja Tammisalosta tehtiin reservijoukkueen maalivaihti. Tammisalo pelasi Dulwich Hamletin reservijoukkueessa 4-6 ottelua. Viimeisen ottelunsa Englannissa hän pelasi 6. toukokuuta 1922 Oxford Cityä vastaan ja saman päivän iltana Tammisalo lähti sitten Englannista takaisin Suomeen HJK:n maalivahdiksi. Tammisalo pelasi jalkapalloa maalivahtina Helsingin Jalkapalloklubissa 1911–1926. Hän toimi Suomen Jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana 1938-1939, ja 1946. Hänen on mainittu olleen ensimmäinen suomalaismaalivahti, joka osasi nyrkkeillä pallon pois maalilta. Hän pelasi myös koko uransa ajan silmälasit päässä, koska piilolaseja vasta kehitettiin siihen aikaan. Pelaajauransa päätettyään Tammisalo keskittyi valmennukseen, koulutukseen ja järjestötyöhön. Hän kirjoitti jalkapallon opaskirjoja. Hän oli myös monipuolinen palloilumies. Sen lisäksi, että hän oli pelannut maajoukkuetasolla jalkapalloa, jääpalloa, ja jääkiekkoa, hän oli myös kansainvälinen erotuomari kyseisissä lajeissa. Hän toimi valmentaja- ja erotuomarikouluttajana Suomen Palloliitossa vuosina 1922–1947. Tammisalo oli Tampereen Ilveksen ensimmäinen puheenjohtaja, kapteeni ja valmentaja, sekä yksi seuran perustajista. Siviiliammatiltaan Tammisalo oli voimistelun lehtori ja urheilunopettaja Helsingin yliopiston voimistelulaitoksessa.
Lempinimi: Ami Myöhemmin Angerma Ami Angerma (alk. Ahnger) Pelipaikaltaan hän oli oikea välihyökkääjä. Angerma edusti jääpallourallaan seuroja Viipurin Luistinseura, Viipurin Reipas, Viipurin SLU sekä Viipurin Sudet. Viipurin Susien kapteenina hän oli voittamassa kuutta Suomen-mestaruutta peräkkäin vuosina 1914-1920 (vuonna 1918 ei pelattu sodan takia). Lisäksi Angerma voitti SM-kultaa vuosina 1922, 1925-1927. Kaikkiaan Angerma oli jääpallon SM-loppuottelussa 16 kertaa ja oli 10 kertaa voittaneessa joukkueessa. Angerma kuului Suomen maajoukkueeseen viidessä maaottelussa, joista Suomi voitti neljä. Angerma edusti jalkapallossa Viipurin Reipasta ja voitti kolme SM-hopeaa joukkueen paidassa vuosina 1918, 1919 ja 1922. Peliuransa jälkeen Angerma kuului useita vuosia Suomen Palloliiton jääpallovalitsemiskomiteaan sekä toimi vuonna 1931 maajoukkueen toisena valmentajana. Ansioistaan hän sai Suomen Palloliiton kultaisen ansiomerkin. Siviiliammatiltaan Ami Angerma oli rautatievirkamies. Rautateillä hän työskenteli yli 40 vuotta.
