Iskettiinkö eilen taas yksi naula pääkaupungin jääpallon arkkuun?

Kaupunginympäristölautakunta hyväksyi Oulunkylän suunnitelmat

Kaupunkiympäristölautakunta hyväksyi Oulunkylän liikuntapuiston asemakaavan muutosluonnoksen jatkosuunnittelun pohjaksi, mutta ei hyväksynyt mitään erillistä ratkaisua tekojään kattamisesta. Päätöksessä painopiste on jalkapallostadionissa, asuntorakentamisessa, pysäköinnissä, kulkuyhteyksissä ja puustossa. Tekojääradan osalta kirjaukset ovat lähinnä sitä, että nykyiset jääurheilutoiminnot voidaan säilyttää — ei sitä, että kattaminen otettaisiin kaavan tavoitteeksi.

Jääpallolle ei siis Helsingistä löydy yhtä paikkaa, vaikka kaupungille niitä on esitetty useita – Aina jokin syy miksi ei onnistu – Miksi? Ja Miksi jalkapallostadioneja kuitenkin suunnitellaan kaupunginosajoukkueille?

Pääkaupunkiseudulla ei ole pulaa jalkapallokatsomopaikoista paperilla, vaan pulaa järkevästi käytetyistä, oikean kokoisista ja taloudellisesti toimivista olosuhteista.

Olympiastadion on Suomen suurin ja hienoin tapahtumapaikka, mutta se ei ole arkinen seurastadion. Se on liian suuri, kallis ja raskas käyttää tavalliseen Veikkausliiga- tai Ykkösliiga-otteluun. Bolt Arena taas on jo nimenomaan jalkapallostadion: kapasiteetti on 10 179 ja se sijaitsee aivan Olympiastadionin vieressä. Siksi kysymys kuuluu: miksi Helsinkiin tarvitaan vielä uusi 4 500–8 000 paikan jalkapallostadion, jos olemassa olevia ei saada täysipainoisesti käyttöön?

Perustelu uudelle stadionille voi olla hyväksyttävä vain, jos se ratkaisee konkreettisen ongelman: esimerkiksi Gnistanin oma alueellinen kotipesä Oulunkylässä, liigalisenssin edellyttämät olosuhteet, pysyvät oheistilat, tulovirrat seuralle ja kaupunginosan liikuntapalvelut. Mutta jos perustelu on vain “tarvitaan moderni stadion”, se ei riitä. Sama logiikka pätee Tapiolaan: Espoolla voi olla oma tarve 6 000 paikan stadionille, mutta silloin sen pitää palvella aidosti koko urheilupuistoa eikä jäädä muutaman ottelun vuodessa -rakenteeksi.

Myyrmäen stadion osoittaa hyvin ongelman. Siellä on noin 4 000 katsojan stadion, jolla on pelattu myös kansainvälisiä naisten otteluita ja Mestarien liigan karsintoja. Se on juuri sen kokoluokan paikka, jota suomalainen jalkapallo useimmiten tarvitsee. Jos tällaiset paikat seisovat tyhjillään, ongelma ei ratkea rakentamalla lisää saman kokoluokan katsomoita eri puolille seutua.

Uusia stadioneita ei pidä rakentaa vain siksi, että jokaisella seuralla tai kaupunginosalla olisi “oma areena”. Ensin pitäisi tehdä koko pääkaupunkiseudun yhteinen olosuhdeselvitys: Olympiastadion, Bolt, Oulunkylä, Pallokenttä, Velodromi, Myyrmäki, Tapiola ja muut kentät samaan pöytään. Montako ottelua, montako tapahtumaa, paljonko käyttöaste, paljonko ylläpito, paljonko julkista rahaa, ja mikä on todellinen tarve?

Jos jalkapallostadion rakennetaan, sen ehdot pitäisi olla tiukat: korkea käyttöaste, ympärivuotinen käyttö, juniori- ja yhteisökäyttö, seuratalouden vahvistaminen, ei pelkkä edustusjoukkueen kulissi, ja ennen kaikkea ei saa syntyä tilannetta, jossa samaan aikaan vanhat areenat rapistuvat tai seisovat tyhjinä.

Tässä on myös jääpallon kannalta epäreilu ristiriita: jalkapallolle suunnitellaan useita uusia katsomo- ja areenahankkeita, vaikka olemassa olevia jalkapallopaikkoja on jo paljon. Samaan aikaan lajit, joilta puuttuu oikeasti perusolosuhde — kuten jääpallo sisäolosuhteineen — joutuvat perustelemaan jokaista neliötä ja euroa alusta asti. Se on poliittisesti vaikea yhtälö puolustaa.

Kaupungin viesti jääpallohallille on käytännössä ollut: ei asuntoja, ei hotellia, ei myymälöitä, ei kaupallista lisärakentamista urheiluhankkeen tueksi. Mutta kun kyse on isoista areena- tai jalkapallohankkeista, sama logiikka näyttääkin muuttuvan: kaupallinen rakentaminen, pysäköinti, hotellit, asunnot, toimistot ja liiketilat nähdäänkin “kaupunkikehityksenä” eikä urheiluhankkeen keinotekoisena tukena.

Esimerkiksi Garden Helsingin alkuperäiseen kokonaisuuteen kuului areenan lisäksi toimistoja, asuntoja, liiketiloja, hotelli ja pysäköintihalli, vaikka uusimmassa 2026 suunnitelmassa näistä onkin karsittu ja jäljellä on suurareena. Espoon Tapiolan stadionin yhteydessä taas rakennetaan 6 000 katsojan stadion, noin 670 autopaikan pysäköintilaitos ja stadionkorttelin reunaan asuinkerrostaloja. Vantaan Kivistöön suunnitellussa Arena 3.3 -hankkeessa kokonaisuuteen on julkisesti liitetty monitoimiareena, hotelli sekä ravintola-, liike-, urheilu- ja toimistotilaa. Oulunkylän stadionhankkeessakin stadionin rinnalla puhutaan aluekehityksestä ja asumisesta. Näiden hankkeiden lisäksi pääkaupunkiseudulle suunnitellaan 3-8 3000-20000 henkeä vetävää tapahtumakeskusta – riittääkö kaikille käyttäjiä ja asiakkaita? BandyliigaToimitus on kaikkien hankkeiden takana, mutta tasapuolisuuden nimessä näkisimme pääkaupunkiseudun tarvitsevan, ja ansaitsevan hallin, jossa myös jääpalloa voidaan pelata ympäri vuoden.

Tässä kaikessa ongelma ei ole se, että asuntoja, hotelleja tai liiketiloja rakennetaan urheilun yhteyteen. Päinvastoin: se voi olla ainoa realistinen tapa tehdä iso liikuntahanke taloudellisesti kestäväksi.

Ongelma on se, kun sama malli hyväksytään jalkapallolle & jääkiekolle, mutta evätään jääpallolta – onko tämä tasa-arvoa?

Helsingin kaupunki ei voi uskottavasti väittää edistävänsä tasapuolista liikuntaa ja urheilua, jos se sallii suurten areena- ja jalkapallohankkeiden yhteyteen asuntoja, hotelleja, pysäköintilaitoksia, liiketiloja ja muuta kaupallista rakentamista, mutta kieltää vastaavat rahoitus- ja kaupunkikehitysmallin jääpallolta. Kyse ei ole jääpallon erityiskohtelusta, vaan samojen periaatteiden socveltamisesta kaikkiin lajeihin, ja hankkeisiin.

BandyliigaToimitus pohtii

1. Kaupunki kohtelee hankkeita eri logiikalla.
Kun jääpallohalli tarvitsee oheisrakentamista rahoituksen, käytön ja toimintakulujen kattamiseen, se nähdään ongelmana. Kun areena- tai jalkapallohanke tarvitsee samaa, se nähdään kaupunkikehityksenä.

2. Jääpallohallin tarve on todellisempi kuin monen hankkeen.
Pääkaupunkiseudulla on jo Olympiastadion, Bolt Arena, Pallokenttä, Velodromi, Myyrmäki ja useita jalkapallokenttiä. Ne eivät ole täydessä ottelukäytössä. Sen sijaan jääpallolta puuttuu kokonaan nykyaikainen sisäolosuhde, joka mahdollistaisi lajin, junioritoiminnan, luistelun, koulujen käytön, tapahtumat ja ympärivuotisen toiminnan.

3. Helsinki ei voi kutsua itseään urheilukaupungiksi, jos se valikoi lajeja.
Urheilukaupunki ei tarkoita vain isoja tapahtumia, jalkapalloa, jääkiekkoa ja brändiareenoita. Se tarkoittaa myös sitä, että kaupunki turvaa olosuhteet niille lajeille, joilla ei ole valmiiksi vahvaa kaupallista asemaa.

Pitäisikö jääpallonkin käyttää näitä strategisia sanoja: raideyhteys, asuminen, stadion, tapahtumat, kaupunkimainen ympäristö.

Miksi sama rahoitus- ja kaupunkikehitysmalli ei kelpaa silloin, kun päähyötyjä on jääpallo, luistelu, koululiikunta, yleisöluistelu, junioritoiminta ja ympärivuotinen jäälajien olosuhde?

Helsingin päätöksenteossa näyttää olevan kaksinkertainen standardi. Jääpallohallin yhteyteen esitettyä asunto-, hotelli- ja liiketilarakentamista ei hyväksytty, vaikka juuri tällaisella mallilla olisi voitu rahoittaa ja ylläpitää liikuntapaikkaa ilman kohtuutonta kaupungin suoraa rahoitusvastuuta. Samanaikaisesti muissa pääkaupunkiseudun areena- ja stadionhankkeissa vastaavaa tai jopa huomattavasti laajempaa oheisrakentamista pidetään hyväksyttävänä osana hankkeen kokonaisuutta. Tämä ei ole tasapuolista liikuntapolitiikkaa eikä johdonmukaista kaupunkisuunnittelua.

Onko Helsingin kaupungin päätöksenteko yhdenvertaista?