BandyLiigaUutiset

Tuhoaako VAR jalkapallon

Pitäisikö jääpallon ottaa siitä oppia? VARin piti tehdä jalkapallosta oikeudenmukaisempaa. Sen piti poistaa räikeät virheet, auttaa erotuomareita ja varmistaa, ettei vuosien työ, unelma tai mestaruus kaadu yhteen väärään vihellykseen. Ajatus on jalo. Kukapa meistä ei haluaisi oikeaa tuomiota? Mutta nähtyäni lähes kaikki MM-kisaottelut oma tunteeni on selvä: VAR-toiminta ei ole onnistunut edes tyydyttävästi. Ei siksi, että teknologia itsessään olisi paha. Vaan siksi, että teknologia ei ole poistanut tulkintaa. Se on vain siirtänyt sen kentältä koppiin, ruudun ääreen, hidastusten, viivojen ja paineen keskelle. VAR-järjestelmän virallinen tarkoitus ei ole tuomita ottelua uudelleen, vaan puuttua selviin ja ilmeisiin virheisiin sekä vakaviin huomaamatta jääneisiin tilanteisiin. Näin järjestelmä määritellään myös IFABin VAR-protokollassa. Käytännössä juuri tämä “selvä ja ilmeinen” on ongelman ydin. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta urheilussa harva asia on täysin yksinkertainen. Kun päätöstä tekee ihminen, mukana kulkevat aina ihmisen ominaisuudet: paine, pelko, epävarmuus, tunne, ennakkoasenne, kilpailun merkitys ja joskus myös se rumempi puoli, josta urheilussa ei haluttaisi puhua — valta, politiikka, raha ja mahdollisuus vaikuttaa. En väitä, että jokin yksittäinen päätös olisi lahjottu tai ennalta sovittu. Mutta järjestelmä, jossa ihminen edelleen tulkitsee, ei ole puhdas koneellinen totuus. Se on inhimillinen päätös teknologian vaatteissa. Ja juuri siksi VAR herättää niin paljon vihaa. Kentällä erotuomarin virhe on vielä jotenkin ymmärrettävä. Hän näkee tilanteen kerran, täydestä vauhdista, huutavan stadionin keskellä. Mutta kun sama tilanne pysäytetään, hidastetaan, suurennetaan ja katsotaan kymmenestä kulmasta — katsoja odottaa täydellisyyttä. Kun täydellisyyttä ei tule, pettymys on suurempi kuin ennen. Silloin VAR ei enää lisää luottamusta. Se syö sitä. Oma esimerkkini näistä kisoista on Argentiina–Egypti. Puolueettomin silmin jäi tunne, että ottelu hoidettiin Messille ja Argentiinalle jatkopaikkaan. Se on kova lause, mutta urheilussa myös tunne on osa totuutta. Jos katsojalle jää ottelun jälkeen olo, että linja ei ollut sama molemmille, VAR ei ole onnistunut tehtävässään. Silloin kyse ei ole vain yhdestä vihellyksestä. Kyse on uskottavuudesta. Samaan aikaan on muistettava toinen puoli. Ilman teknologiaa moni räikeä virhe jäisi voimaan. Paitsioissa, pallon ylittäessä rajan, maalitilanteissa ja väkivaltaisissa rikkeissä video voi auttaa. FIFA on jo käyttänyt puoliautomaattista paitsioteknologiaa, jonka tarkoitus on auttaa video- ja kenttätuomareita tekemään nopeampia ja tarkempia paitsiopäätöksiä. Uudemmissa ratkaisuissa mukana voi olla myös pallon sensoriteknologiaa ja tekoälyä tukemassa päätöksentekoa, mutta lopullinen vastuu ei silti katoa ihmiseltä. Tässä tullaan tekoälyyn. Ajatus tekoälytuomarista kuulostaa houkuttelevalta. Ei tunnetta. Ei suosikkia. Ei pelkoa. Ei suurmaan painetta. Ei puhelua liiton puheenjohtajalta. Ei stadionin huutoa. Ei Messiä, ei Brasiliaa, ei Eurooppaa, ei politiikkaa. Vain data. Mutta tekoälykään ei ole taikuutta. Joku opettaa sen. Joku päättää, mitä se pitää rikkeenä. Joku määrittää, mikä on kontaktin voimakkuus, mikä on estäminen, mikä on vaarallinen peli ja mikä on “pelin henkeä”. Jos jalkapallossa jo käsivirheet ja kontaktit ovat ihmisille vaikeita, eivät ne muutu täydellisiksi vain siksi, että väliin laitetaan algoritmi. Tekoäly voi olla erinomainen apuväline objektiivisissa asioissa: ylittikö pallo rajan, oliko pelaaja paitsiossa, missä kohdassa kontakti tapahtui, osuiko pallo mailaan vai luistimeen, oliko pallo maalissa. Mutta subjektiivisissa tilanteissa — oliko rike riittävä jäähyyn, kaatuiko pelaaja helposti, oliko kontakti tahallinen — tekoäly ei poista keskustelua. Se vain antaa keskustelulle uuden muodon. Entä jääpallo? Jääpallossa houkutus videotuomarointiin on ymmärrettävä. Kenttä on valtava. Peli on nopea. Pallo on pieni. Tilanteet syntyvät kaukana toisistaan. Erotuomarilla voi olla pitkä matka ratkaisevaan tilanteeseen, ja joskus maali, kulmalyönti, rangaistuslyönti tai ulosajo voi ratketa sekunnin murto-osassa. Kevyt videotuomari voisi varmasti auttaa jääpalloa. Ei jokaisessa vihellyksessä, ei jokaisessa kontaktissa, ei jokaisessa kaatumisessa. Mutta rajatuissa tilanteissa kyllä:maalitilanteet, rangaistuslyönnit, suorat punaiset kortit, mahdolliset törkeät väkivaltaisuudet ja ottelun ratkaisevat ajanottotilanteet. Se voisi helpottaa kenttätuomareita. Se voisi antaa heille turvaa. Se voisi vähentää jälkipuheita. Ja tärkeintä: se voisi lisätä tunnetta siitä, että isoissa hetkissä kaikki mahdollinen tehdään oikean ratkaisun löytämiseksi. Mutta jääpallon ei pidä kopioida jalkapallon VARia sellaisenaan. Se olisi virhe. Jääpallo ei saa rakentaa itselleen järjestelmää, joka pysäyttää pelin sielun. Jääpallon kauneus on virtaavuudessa, rytmissä, jäällä liukuvassa ajatuksessa. Jos jokainen kulma, kontakti ja tulkinta revitään ruudulle, peli menettää jotain olennaista. Lajista tulee odottamista. Kädet korvilla seisomista. Katse ruudussa, ei jäällä. Silloin oikeudenmukaisuus alkaa syödä elämystä. Lisäksi jääpallon realiteetit ovat toiset kuin jalkapallon huipulla. Kameramäärät, kustannukset, stadionolosuhteet, lähetykset ja tekninen tuotanto eivät ole samalla tasolla. Jos järjestelmä on käytössä vain finaaleissa tai vain osalla paikkakunnista, syntyy heti kysymys: onko sarja silloin yhdenvertainen? Jos yhdessä ottelussa voidaan tarkistaa ratkaiseva tilanne ja toisessa ei, oikeudenmukaisuus muuttuu epätasaiseksi. Siksi jääpallon mahdollinen videomalli pitäisi rakentaa lajin omista lähtökohdista. Ei VARia – Vaan jääpallon oma kevyt tarkistusjärjestelmä. Yksi vaihtoehto voisi olla “kapteenin haasto” tai valmentajan rajattu tarkistuspyyntö. Esimerkiksi yksi tarkistus per joukkue ottelussa, ja vain ennalta määritellyissä tilanteissa. Jos haasto osuu oikeaan, se säilyy. Jos ei osu, se menetetään. Näin videota ei käytettäisi jokaisen tunteen purkamiseen, vaan vain tilanteisiin, joissa joukkue kokee aidosti suuren virheen tapahtuneen. Toinen vaihtoehto olisi finaaleihin ja mitaliotteluihin rajattu videotuomari, jonka tehtävä olisi puuttua vain räikeisiin, ottelun lopputulokseen vaikuttaviin tilanteisiin. Ei mikroskooppista etsimistä, ei pelin jälkikäteen pilkkomista, vaan oikeudenmukaisuuden viimeinen turvaverkko. Tekoäly voisi tulevaisuudessa auttaa jääpalloa erityisesti maaliviivan, sivurajojen, ajanoton ja mahdollisten pelaajaseurantaan perustuvien tilanteiden kanssa. Mutta jäähyjen, estämisten ja kontaktien osalta ihmistä tarvitaan vielä pitkään. Jääpallo on niin paljon tilannetta, vauhtia ja tunnetta, ettei sitä voi kokonaan puristaa dataksi. Lopulta kysymys ei ole teknologiasta. Kysymys on luottamuksesta. Jos pelaajat, valmentajat, tuomarit ja katsojat kokevat, että järjestelmä auttaa löytämään oikean ratkaisun, se palvelee lajia. Jos he kokevat, että järjestelmä valikoi, venyttää, suosii tai sotkee, se tuhoaa enemmän kuin korjaa. Jalkapallossa VAR on osittain epäonnistunut juuri siksi, että se lupasi liikaa. Se antoi ymmärtää, että teknologia toisi totuuden. Mutta urheilussa totuus ei aina löydy pysäytyskuvasta. Joskus pysäytyskuva jopa valehtelee: se näyttää kontaktin ilman vauhtia, seurauksen ilman syytä ja sekunnin ilman kokonaisuutta. Jääpallon kannattaa oppia tästä. Teknologiaa ei pidä pelätä. Mutta sitä ei pidä myöskään palvoa. Jääpallo tarvitsee tuomareita, joita tuetaan — ei tuomareita, jotka korvataan. Se tarvitsee oikeudenmukaisuutta, mutta ei pelin sielun kustannuksella. Se tarvitsee rohkeutta kehittyä, mutta myös viisautta sanoa, että kaikkea ei tarvitse tuoda lajiin vain siksi, että jalkapallo teki niin. VAR ei välttämättä tuhoa jalkapalloa. Mutta huonosti käytettynä se tuhoaa luottamuksen, rytmin ja tunteen siitä, että peli kuuluu kentälle. Jääpalloon videotuomarointi voisi tuoda apua. Mutta vain, jos se rakennetaan kevyeksi, läpinäkyväksi, tasapuoliseksi ja lajin omia arvoja…

Toimitus

83
0
BandyLiigaUutiset

Iskettiinkö eilen taas yksi naula pääkaupungin jääpallon arkkuun?

Kaupunginympäristölautakunta hyväksyi Oulunkylän suunnitelmat Kaupunkiympäristölautakunta hyväksyi Oulunkylän liikuntapuiston asemakaavan muutosluonnoksen jatkosuunnittelun pohjaksi, mutta ei hyväksynyt mitään erillistä ratkaisua tekojään kattamisesta. Päätöksessä painopiste on jalkapallostadionissa, asuntorakentamisessa, pysäköinnissä, kulkuyhteyksissä ja puustossa. Tekojääradan osalta kirjaukset ovat lähinnä sitä, että nykyiset jääurheilutoiminnot voidaan säilyttää — ei sitä, että kattaminen otettaisiin kaavan tavoitteeksi. Jääpallolle ei siis Helsingistä löydy yhtä paikkaa, vaikka kaupungille niitä on esitetty useita – Aina jokin syy miksi ei onnistu – Miksi? Ja Miksi jalkapallostadioneja kuitenkin suunnitellaan kaupunginosajoukkueille? Pääkaupunkiseudulla ei ole pulaa jalkapallokatsomopaikoista paperilla, vaan pulaa järkevästi käytetyistä, oikean kokoisista ja taloudellisesti toimivista olosuhteista. Olympiastadion on Suomen suurin ja hienoin tapahtumapaikka, mutta se ei ole arkinen seurastadion. Se on liian suuri, kallis ja raskas käyttää tavalliseen Veikkausliiga- tai Ykkösliiga-otteluun. Bolt Arena taas on jo nimenomaan jalkapallostadion: kapasiteetti on 10 179 ja se sijaitsee aivan Olympiastadionin vieressä. Siksi kysymys kuuluu: miksi Helsinkiin tarvitaan vielä uusi 4 500–8 000 paikan jalkapallostadion, jos olemassa olevia ei saada täysipainoisesti käyttöön? Perustelu uudelle stadionille voi olla hyväksyttävä vain, jos se ratkaisee konkreettisen ongelman: esimerkiksi Gnistanin oma alueellinen kotipesä Oulunkylässä, liigalisenssin edellyttämät olosuhteet, pysyvät oheistilat, tulovirrat seuralle ja kaupunginosan liikuntapalvelut. Mutta jos perustelu on vain “tarvitaan moderni stadion”, se ei riitä. Sama logiikka pätee Tapiolaan: Espoolla voi olla oma tarve 6 000 paikan stadionille, mutta silloin sen pitää palvella aidosti koko urheilupuistoa eikä jäädä muutaman ottelun vuodessa -rakenteeksi. Myyrmäen stadion osoittaa hyvin ongelman. Siellä on noin 4 000 katsojan stadion, jolla on pelattu myös kansainvälisiä naisten otteluita ja Mestarien liigan karsintoja. Se on juuri sen kokoluokan paikka, jota suomalainen jalkapallo useimmiten tarvitsee. Jos tällaiset paikat seisovat tyhjillään, ongelma ei ratkea rakentamalla lisää saman kokoluokan katsomoita eri puolille seutua. Uusia stadioneita ei pidä rakentaa vain siksi, että jokaisella seuralla tai kaupunginosalla olisi “oma areena”. Ensin pitäisi tehdä koko pääkaupunkiseudun yhteinen olosuhdeselvitys: Olympiastadion, Bolt, Oulunkylä, Pallokenttä, Velodromi, Myyrmäki, Tapiola ja muut kentät samaan pöytään. Montako ottelua, montako tapahtumaa, paljonko käyttöaste, paljonko ylläpito, paljonko julkista rahaa, ja mikä on todellinen tarve? Jos jalkapallostadion rakennetaan, sen ehdot pitäisi olla tiukat: korkea käyttöaste, ympärivuotinen käyttö, juniori- ja yhteisökäyttö, seuratalouden vahvistaminen, ei pelkkä edustusjoukkueen kulissi, ja ennen kaikkea ei saa syntyä tilannetta, jossa samaan aikaan vanhat areenat rapistuvat tai seisovat tyhjinä. Tässä on myös jääpallon kannalta epäreilu ristiriita: jalkapallolle suunnitellaan useita uusia katsomo- ja areenahankkeita, vaikka olemassa olevia jalkapallopaikkoja on jo paljon. Samaan aikaan lajit, joilta puuttuu oikeasti perusolosuhde — kuten jääpallo sisäolosuhteineen — joutuvat perustelemaan jokaista neliötä ja euroa alusta asti. Se on poliittisesti vaikea yhtälö puolustaa. Kaupungin viesti jääpallohallille on käytännössä ollut: ei asuntoja, ei hotellia, ei myymälöitä, ei kaupallista lisärakentamista urheiluhankkeen tueksi. Mutta kun kyse on isoista areena- tai jalkapallohankkeista, sama logiikka näyttääkin muuttuvan: kaupallinen rakentaminen, pysäköinti, hotellit, asunnot, toimistot ja liiketilat nähdäänkin “kaupunkikehityksenä” eikä urheiluhankkeen keinotekoisena tukena. Esimerkiksi Garden Helsingin alkuperäiseen kokonaisuuteen kuului areenan lisäksi toimistoja, asuntoja, liiketiloja, hotelli ja pysäköintihalli, vaikka uusimmassa 2026 suunnitelmassa näistä onkin karsittu ja jäljellä on suurareena. Espoon Tapiolan stadionin yhteydessä taas rakennetaan 6 000 katsojan stadion, noin 670 autopaikan pysäköintilaitos ja stadionkorttelin reunaan asuinkerrostaloja. Vantaan Kivistöön suunnitellussa Arena 3.3 -hankkeessa kokonaisuuteen on julkisesti liitetty monitoimiareena, hotelli sekä ravintola-, liike-, urheilu- ja toimistotilaa. Oulunkylän stadionhankkeessakin stadionin rinnalla puhutaan aluekehityksestä ja asumisesta. Näiden hankkeiden lisäksi pääkaupunkiseudulle suunnitellaan 3-8 3000-20000 henkeä vetävää tapahtumakeskusta – riittääkö kaikille käyttäjiä ja asiakkaita? BandyliigaToimitus on kaikkien hankkeiden takana, mutta tasapuolisuuden nimessä näkisimme pääkaupunkiseudun tarvitsevan, ja ansaitsevan hallin, jossa myös jääpalloa voidaan pelata ympäri vuoden. Tässä kaikessa ongelma ei ole se, että asuntoja, hotelleja tai liiketiloja rakennetaan urheilun yhteyteen. Päinvastoin: se voi olla ainoa realistinen tapa tehdä iso liikuntahanke taloudellisesti kestäväksi. Ongelma on se, kun sama malli hyväksytään jalkapallolle & jääkiekolle, mutta evätään jääpallolta – onko tämä tasa-arvoa? Helsingin kaupunki ei voi uskottavasti väittää edistävänsä tasapuolista liikuntaa ja urheilua, jos se sallii suurten areena- ja jalkapallohankkeiden yhteyteen asuntoja, hotelleja, pysäköintilaitoksia, liiketiloja ja muuta kaupallista rakentamista, mutta kieltää vastaavat rahoitus- ja kaupunkikehitysmallin jääpallolta. Kyse ei ole jääpallon erityiskohtelusta, vaan samojen periaatteiden socveltamisesta kaikkiin lajeihin, ja hankkeisiin. BandyliigaToimitus pohtii 1. Kaupunki kohtelee hankkeita eri logiikalla.Kun jääpallohalli tarvitsee oheisrakentamista rahoituksen, käytön ja toimintakulujen kattamiseen, se nähdään ongelmana. Kun areena- tai jalkapallohanke tarvitsee samaa, se nähdään kaupunkikehityksenä. 2. Jääpallohallin tarve on todellisempi kuin monen hankkeen.Pääkaupunkiseudulla on jo Olympiastadion, Bolt Arena, Pallokenttä, Velodromi, Myyrmäki ja useita jalkapallokenttiä. Ne eivät ole täydessä ottelukäytössä. Sen sijaan jääpallolta puuttuu kokonaan nykyaikainen sisäolosuhde, joka mahdollistaisi lajin, junioritoiminnan, luistelun, koulujen käytön, tapahtumat ja ympärivuotisen toiminnan. 3. Helsinki ei voi kutsua itseään urheilukaupungiksi, jos se valikoi lajeja.Urheilukaupunki ei tarkoita vain isoja tapahtumia, jalkapalloa, jääkiekkoa ja brändiareenoita. Se tarkoittaa myös sitä, että kaupunki turvaa olosuhteet niille lajeille, joilla ei ole valmiiksi vahvaa kaupallista asemaa. Pitäisikö jääpallonkin käyttää näitä strategisia sanoja: raideyhteys, asuminen, stadion, tapahtumat, kaupunkimainen ympäristö. Miksi sama rahoitus- ja kaupunkikehitysmalli ei kelpaa silloin, kun päähyötyjä on jääpallo, luistelu, koululiikunta, yleisöluistelu, junioritoiminta ja ympärivuotinen jäälajien olosuhde? Helsingin päätöksenteossa näyttää olevan kaksinkertainen standardi. Jääpallohallin yhteyteen esitettyä asunto-, hotelli- ja liiketilarakentamista ei hyväksytty, vaikka juuri tällaisella mallilla olisi voitu rahoittaa ja ylläpitää liikuntapaikkaa ilman kohtuutonta kaupungin suoraa rahoitusvastuuta. Samanaikaisesti muissa pääkaupunkiseudun areena- ja stadionhankkeissa vastaavaa tai jopa huomattavasti laajempaa oheisrakentamista pidetään hyväksyttävänä osana hankkeen kokonaisuutta. Tämä ei ole tasapuolista liikuntapolitiikkaa eikä johdonmukaista kaupunkisuunnittelua. Onko Helsingin kaupungin päätöksenteko yhdenvertaista?

Toimitus

302
0
BandyLiigaUutiset

Oulunkylän tekojääradan kattaminen nousi jälleen esiin

Keskustelussa tarvitaan avoimuutta ja oikeita mittasuhteita Helsingin Sanomat uutisoi tänään Oulunkylän tekojääradan kattamishankkeesta uutena avauksena. Jääurheilun näkökulmasta asia on tärkeä ja kannatettava, mutta keskustelussa olisi syytä tuoda esiin myös se, että kyseinen vaihtoehto ei ole uusi. Oulunkylän tekojääradan kattaminen on ollut esillä jo vuosien ajan, mutta Helsingin kaupungin suunnitelmissa se ei ole tähän mennessä edennyt hyväksyttynä ratkaisuna. Helsingin Oulunkylän tekojäärata haluttaisiin kattaa, jotta jääpalloilijat, pikaluistelijat, luisteluseurat, koululaiset ja tavalliset kaupunkilaiset saisivat nykyistä säävarmemman harjoittelu- ja liikuntapaikan. Helsingin Sanomien mukaan hankkeen taustalla ovat muun muassa jääpalloseurat HIFK ja Vesta, Jääpalloliitto, Luisteluliitto, Jääkiekkoliitto ja Olympiakomitea. Kattamisen kustannusarvioksi on esitetty noin 10–15 miljoonaa euroa, kun viereiselle alueelle suunnitellun uuden jäähallin hinnaksi on arvioitu noin 40 miljoonaa euroa (vanha ollaan purkamassa). Ajatus on sinänsä hyvä ja jääurheilun näkökulmasta erittäin perusteltu. Katettu tekojäärata pidentäisi jääkautta, parantaisi harjoitteluolosuhteita ja loisi Helsinkiin tilan, joka palvelisi jääpallon lisäksi pikaluistelua, kaukalolajeja, koululaisluistelua ja yleisöluistelua. Kyse ei ole uudesta ideasta Oulunkylän tekojääradan kattamista ei voida pitää varsinaisesti uutena hankkeena. Se on ollut esillä jo pitkään erilaisissa keskusteluissa ja selvityksissä. Kun Oulunkylä ei ole edennyt kaupungin puolelta jääurheilun halliratkaisuna, luisteluväki on vuosien varrella joutunut esittämään myös muita mahdollisia sijainteja, kuten Mustikkamaata, Käpylän Velodromia, Pirkkolaa, Kivikkoa, Vuosaarta, Malmia, Myllypuroa ja Roihupeltoa. Nyt keskustelu on palannut jälleen Oulunkylään. Tässä ei ole mitään väärää. Oulunkylä on historiallisesti tärkeä jääpallon ja luistelun paikka. Tekojääradalla on pelattu jääpalloa vuosikymmeniä, ja alueella on valmis jääurheilun perinne. Mutta samalla olisi reilua sanoa ääneen, että kyse on vanhasta vaihtoehdosta, joka on ollut pitkään tiedossa, ei täysin uudesta avauksesta. Myös Bandyliiga.fi on aiemmin nostanut esiin, että Oulunkylän kaavaluonnos voi tehdä tekojään kattamisesta erittäin vaikeaa, jos alueelle suunnitellaan samanaikaisesti stadionia, asuntoja ja muita toimintoja. Oulunkylää ei kehitetä tyhjiössä Oulunkylän urheilupuiston tulevaisuus on laajempi kysymys kuin pelkkä tekojääradan kattaminen. Alueelle on kaavailtu myös Gnistanin jalkapallostadionia, asuntoja ja muuta kaupunkirakennetta. Siksi on ymmärrettävä, että päätöksenteko ei tapahdu vain yhden lajin tai yhden hankkeen näkökulmasta. Tärkeä kysymys on, miten Helsingin kaupunki haluaa kehittää Oulunkylän urheilupuistoa yhdessä alueen asukkaiden, seurojen ja muiden käyttäjien kanssa. Aiemmissa asukastilaisuuksissa jääpallon ääni ei ole ollut erityisen vahva. Paikalla on ollut jääpallon puolustajia, mutta kokonaisuutena asukkaiden kiinnostus on näyttänyt kohdistuvan muihin asioihin. Tämä on jääpalloväen kannalta karu mutta tärkeä havainto. Jos jääurheilun olosuhteita halutaan puolustaa, asia pitää pystyä perustelemaan myös niille kaupunkilaisille, jotka eivät itse seuraa jääpalloa tai pikaluistelua. Tenniskeskustelu kertoo mittasuhteista Helsingin Sanomien jutun jälkeen ensimmäisessä lukijakommentissa oltiin huolissaan Oulunkylän tenniskentistä. Kommentissa annettiin ymmärtää, että Helsingissä tenniskenttiä olisi vähän ja että niitä oltaisiin viemässä pois. Tässä kohtaa mittasuhteet on hyvä palauttaa keskusteluun. Helsingissä on julkisen kartta-aineiston mukaan noin 118 tenniskenttää, kun mukaan lasketaan sekä sisä- että ulkokentät. Helsingin kaupungin omilla sivuilla todetaan, että kaupungilla on noin 80 tenniskenttää eri liikuntapuistoissa. Lisäksi kaupungin mukaan kesäkaudella 2026 yli 20 ulkotenniskenttää on varattavissa Varaamo-palvelussa. Kun mukaan otetaan koko pääkaupunkiseutu, tenniskenttien määrä nousee noin kahteensataan. Vertailu jääurheiluun on pysäyttävä. Jääpallolle tai pikaluistelulle ei löydy koko Suomesta yhtään hallia. Helsingissä ulkotekojääkenttiä on käytännössä vain muutama, ja nekin ovat yhtä aikaa käytössä vain lyhyen talvikauden ajan, arviolta noin joulukuun puolivälistä helmikuun loppuun, jos sääolosuhteet sen sallivat. Kyse ei ole siitä, että tennis olisi jääpallon vastustaja. Ei tietenkään ole. Tennis on hieno laji ja tarvitsee omat olosuhteensa. Mutta jos Helsingissä on yli sata tenniskenttää ja koko pääkaupunkiseudulla lähes kaksisataa, samalla kun jääpallolla ja pikaluistelulla ei ole yhtään hallia koko Suomessa, keskustelussa olisi hyvä säilyttää oikeat mittasuhteet. Jääurheilun ongelma on säävarmuus Oulunkylän kattamisen ydin ei ole vain jääpallon kilpailutoiminta. Kyse on myös lasten ja nuorten luistelutaidosta, koululaisluistelusta, yleisöluistelusta, pikaluistelusta, harrasteliikunnasta ja siitä, säilyykö Helsingissä aito mahdollisuus harrastaa perinteisiä jääurheilulajeja. Ilmastonmuutos tekee Etelä-Suomen talvista entistä epävarmempia. Ulkotekojäiden kaudet lyhenevät, jäädytys vaikeutuu ja sääolosuhteet vaihtelevat. Jos jääurheilulle ei rakenneta säävarmoja olosuhteita, kyse ei ole vain yksittäisten seurojen ongelmasta, vaan koko luistelukulttuurin kaventumisesta. Tässä mielessä katettu tekojäärata voisi olla Helsingille enemmän kuin urheilupaikka. Se voisi olla jääurheilun “uimahalli” — matalan kynnyksen paikka, jossa kaupunkilaiset pääsevät jäälle säästä riippumatta. Kaupungilta tarvitaan selkeä linja Helsingin kaupungin näkökulmasta kysymys on vaikea. Oulunkylässä on monta päällekkäistä intressiä: jalkapallo, jääurheilu, asuminen, liikenne, asukkaiden arki, maisema, turvallisuus ja rakentamismääräykset. Siksi keskustelussa ei pidä tyytyä vastakkainasetteluun. Ei riitä, että sanotaan kattamisen olevan mahdotonta valaisinpylväiden, tilanpuutteen tai maisemavaikutusten vuoksi. Mutta ei myöskään riitä, että todetaan kattamisen olevan hyvä idea ja oletetaan sen ratkaisevan kaiken. Tarvitaan avoin vertailu: Mitä Oulunkylään oikeasti mahtuu?Miten asuminen, stadion, tekojäärata ja muut liikuntapalvelut sovitetaan yhteen?Mitä palomääräykset, huoltoyhteydet ja rakennustekniikka tarkoittavat käytännössä?Mikä olisi kattamisen todellinen kustannus?Kuka sen maksaisi?Miten käyttövuorot jaettaisiin?Miten tavalliset kaupunkilaiset, koulut ja seurat hyötyisivät? Näihin kysymyksiin tarvitaan selkeät vastaukset. Suoraa puhetta tarvitaan enemmän Jääurheilun kannalta Oulunkylän tekojääradan kattaminen olisi merkittävä parannus. Se voisi olla kustannuksiltaan järkevämpi ratkaisu kuin uuden jäähallin rakentaminen, ja se palvelisi useita käyttäjäryhmiä yhtä aikaa. Mutta samalla on tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kyse ei ole uudesta ideasta. Kyse on pitkään esillä olleesta vaihtoehdosta, jota Helsingin kaupunki ei ole tähän mennessä vienyt eteenpäin hyväksyttynä ratkaisuna. Kyse ei myöskään ole vain jääpallosta. Kyse on koko Helsingin jääurheilun tulevaisuudesta. Jos Oulunkylä halutaan rakentaa uudella tavalla, päätös pitää tehdä avoimesti ja kokonaisuutta katsoen. Jos tekojääradan kattaminen ei kaupungin mielestä ole mahdollista, se pitää perustella uskottavasti. Jos se taas on mahdollista, se pitää ottaa vakavasti mukaan suunnitteluun ennen kuin alueen muut ratkaisut tekevät sen mahdottomaksi. Jääpallo ei tarvitse erivapauksia. Se tarvitsee reilun käsittelyn. Ja ennen kaikkea se tarvitsee sen, että keskustelussa puhutaan totta, katsotaan kokonaisuutta ja muistetaan mittasuhteet. Mitkä asiat ovat Oulunkylässä haasteena? Oulunkylän luisteluareenan kannalta keskeisimmät avoimet kysymykset liittyvät kaavaan, asuinrakentamisen läheisyyteen, palo- ja pelastusturvallisuuteen, meluun, huoltoliikenteeseen sekä siihen, miten alueen eri käyttäjät sovitetaan yhteen. Mikään näistä ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este, mutta ne ovat asioita, joita ei voi ohittaa pelkillä yleisillä tavoitteilla tai hyvällä tahdolla. Jos Oulunkylään suunnitellaan samanaikaisesti asuntoja, jalkapallostadionia, tekojääradan kattamista ja muuta liikuntarakentamista, kokonaisuus täytyy ratkaista kaavallisesti, teknisesti ja taloudellisesti uskottavalla tavalla. Luisteluareenan toteutuminen riippuu lopulta siitä, löytyykö hankkeelle selkeä kaupungin hyväksyntä ja sellainen suunnitelma, joka täyttää rakentamisen, turvallisuuden, ympäristön ja alueen asukkaiden kannalta välttämättömät ehdot. Jos nämä kysymykset pystytään ratkaisemaan avoimesti ja uskottavasti, Oulunkylän kattaminen voi olla realistinen ja erittäin tarpeellinen hanke. Huom! Uutista Päivitetty 21:00 muutamalla paikalla (Mustikkamaata, Käpylän Velodromia, Pirkkolaa, Kivikkoa, Vuosaarta), johon luisteluareenaa…

Toimitus

141
0
BandyLiigaUutiset

TASS nosti esiin suomalaispelaajiin kohdistuneet uhkailut

Keskusteluun tarvitaan nyt malttia ja ihmisyyttä Venäläinen uutistoimisto TASS uutisoi tänään Habarovskin SKA-Neftyanikin suomalaispelaajista Tuomas ja Tommi Määtästä. Uutisen mukaan pelaajat olisivat kohdanneet Suomessa uhkailua sen vuoksi, että ovat jatkaneet uraansa Venäjällä. Tuomas Määttä on pelannut SKA-Neftyanikissa vuodesta 2020 lähtien, ja Tommi Määttä siirtyi Habarovskiin vuonna 2023. Molemmat ovat meille kaikille tuttuja nimiä, ja erityisesti Tuomas Määttää on pidetty jo pitkään yhtenä maailman ehdottomista huippupelaajista. TASS:n jutussa nykyään Moskovan Dynamoon kuuluva Aleksandr Ivanov kertoo suomalaisten joutuneen painostuksen kohteeksi Suomessa. Hänen mukaansa pelaajien ratkaisu jatkaa Venäjällä on herättänyt kotimaassa kovaa arvostelua, ja hän pitää tilannetta epäoikeudenmukaisena. Samalla hän viittaa siihen, ettei pelaajia nähty tämän vuoksi Suomen maajoukkueessa. Aihe on vaikea, herkkä ja väistämättä tunteita herättävä. On selvää, että Venäjällä pelaamiseen suhtaudutaan nykytilanteessa erittäin kriittisesti. Samoin on ymmärrettävää, että erilaiset sotaa tukeviksi koetut venäläiset tapahtumat, esiintymiset tai symboliset yhteydet herättävät vahvoja reaktioita. Urheilijoiden valintoja voidaan ja niitä pitääkin voida arvioida julkisesti. Keskustelua saa käydä, näkemyksiä saa esittää ja toimintaa saa arvostella. Mutta yksi raja pitäisi olla kaikille selvä: uhkailu ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan eikä urheilukulttuuriin. Juuri tässä kohtaa keskustelun sävy ratkaisee paljon. On eri asia tuomita teko tai valinta kuin kohdistaa painostusta, pelottelua tai henkilökohtaisia uhkauksia ihmiseen. Kun keskustelu menee siihen pisteeseen, että pelaajan tai hänen läheistensä turvallisuuden tunne horjuu, ollaan jo kaukana itse asiasta. Silloin ei enää puolusteta arvoja, vaan rikotaan niitä. Tuomas ja Tommi Määtän tilanne muistuttaa siitä, miten monimutkaiseksi urheilijoiden asema voi kansainvälisen kriisin keskellä muuttua. Kentällä pelaaja on pelaaja, mutta sen ulkopuolella hänestä tulee helposti symboli, kannanottojen kohde tai välikappale laajemmassa vastakkainasettelussa. Se on raskas taakka kenelle tahansa. Samalla on hyvä muistaa, ettei inhimillisyys sulje pois kriittisyyttä. Voi olla vahvasti eri mieltä Venäjällä pelaamisesta. Voi pitää ratkaisua vääränä. Voi toivoa, että suomalaisurheilijat vetäisivät selvemmän rajan suhteessaan venäläisiin seuroihin ja tilaisuuksiin. Mutta siitä huolimatta jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi ilman uhkailua, vihamielistä painostusta ja henkilökohtaista vainoa. Urheilun pitäisi lopulta opettaa meille myös jotain muusta kuin voittamisesta. Sen pitäisi opettaa kunnioitusta, mittasuhteita ja kykyä nähdä ihminen valintojenkin takana. Tässä keskustelussa sitä tarvitaan nyt enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti suomalaisessa jääpallokeskustelussa löytyy tilaa kahdelle ajatukselle samaan aikaan: sille, että vaikeita valintoja saa arvostella avoimesti, ja sille, että uhkailu ei ole koskaan hyväksyttävä tapa tehdä sitä. BandyliigaToimituksen kanta on silti selvä: niin kauan kuin Venäjän hyökkäyssota jatkuu, näiden pelaajien maajoukkuesulku on perusteltu. Se on tämän ajan kova, mutta ymmärrettävä seuraus valinnasta pelata Venäjällä tilanteessa, jossa urheilua ei voi täysin irrottaa ympäröivästä todellisuudesta. Sen jälkeen, jos ja kun sota joskus päättyy, jää nähtäväksi, mikä on oikeus ja kohtuus. Sitä keskustelua ei pidä käydä hätiköiden eikä hetken tunteella. BandyliigaToimitus ei olisi ensimmäisten joukossa lähettämässä näille pelaajille heti kutsua takaisin maajoukkueeseen. Mutta samalla olemme aivan yhtä selvästi sitä mieltä, ettei ketään pidä jahdata, uhkailla tai “kivittää” – ei pelaajia eikä varsinkaan heidän perheitään. Yhteiskunnan ja urheiluväen pitää pystyä pitämään kiinni kahdesta asiasta yhtä aikaa: vastuusta ja ihmisyydestä. Valinnoilla on seurauksensa, mutta ihmisarvo ei saa kadota niiden mukana…

BandyLiigaUutiset

Venäjä palaamassa jääpalloon jo 2026?

Moraalinen ristiriita varjostaa mahdollisia 2026 MM-kisoja Satakunna kansa uutisoi perjantaina 2.5.2025, että Narukerä on tähän asti ainoa seura joka on ilmoittanut halukkuutensa järjestää Naisten & Miesten MM-kisat 2026. BandyliigaToimituksessa pohdimme seuraavaa: Jos jääpallon MM-kisat pelataan Porissa tai missä tahansa Suomessa vuonna 2026, kisojen ympärillä saattaa leijua paljon suurempi kysymys kuin pelkkä urheilu. Onko oikein, että Venäjä voisi palata kansainväliseen joukkueurheiluun ensimmäisten lajien joukossa – juuri jääpallon kautta? Venäjä suljettiin kansainvälisestä kilpailutoiminnasta helmikuussa 2022, kun se aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Tästä on nyt kulunut yli kolme vuotta, mutta sota jatkuu yhä. Silti keskustelu Venäjän mahdollisesta paluusta urheilun pariin on jälleen nousussa. Suomen jääpalloliiton puheenjohtaja Antti Parviainen myöntää, että jääpallo on laji, joka ottaisi Venäjän mukaan nopeasti, jos rauhansopimus syntyy. – Jääpallo on varmasti ensimmäisten joukkuelajien joukossa ottamassa Venäjän mukaan, Parviainen sanoo Satakunnan Kansan uutisessa. Miksi juuri jääpallo? Venäjä on ollut jääpallon ylivoimainen suurvalta ja sen poissaolo on vaikuttanut MM-kisojen tasoon, kiinnostavuuteen ja talouteen. Ruotsi on jäänyt yksin dominoimaan miesten A-sarjaa, eikä katsojien tai median kiinnostus ole pysynyt aiemmalla tasolla. Jääpallon lajiliittojen näkökulmasta Venäjän paluu tarkoittaisi mahdollisesti sponsorirahaa, yleisöjä ja urheilullista uskottavuutta. Mutta millä hinnalla? Onko urheilu nyt etusijalla – vai anteeksianto ennenaikaisesti? Kriitikot kysyvät, onko oikein, että urheilu olisi ensimmäinen kansainvälinen kenttä, jossa Venäjä otetaan takaisin. Onko tämä viesti sodan uhreille – erityisesti Ukrainassa – että mikään ei lopulta muutu, ja paluu “normaaliin” on mahdollista ilman täysimittaista vastuunkantoa? Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) linja on, että urheilijoita ei pitäisi rangaista hallintojensa teoista, mutta samaan aikaan moni maa – Suomi mukaan lukien – on pitänyt kiinni tiukasta rintamasta Venäjän osallistumista vastaan. – Ensin KOK:n ja sitten Suomen olympiakomitean pitää avata mahdollisuus, Parviainen sanoo. Kriittisesti ajatellen tämä linja saattaa johtaa siihen, että urheilu toimii poliittisena välineenä: nopeana anteeksiantajana, jonka kautta suurvalta voi pestä kasvonsa kansainvälisesti – ilman selkeää katumusta tai hyvitystä. Porin mahdollinen rooli historian käännekohdassa Jos Venäjä pääsisi mukaan mahdollisesti Porissa tai muualla Suomessa pelattavissa 2026 MM-kisoissa, kisat voisivat saada laajempaa huomiota kuin koskaan ennen. Samalla kisapaikasta voisi tulla paikka, jossa Venäjä palaa ensimmäisenä takaisin kansainväliseen urheiluyhteisöön – vain vähän ennen vuoden 2026 talviolympialaisia Milanossa. Tällainen paluu ei olisi urheilupoliittisesti merkityksetön – eikä myöskään moraalisesti neutraali. Tätä kysymystä voidaan lähestyä jääpallon näkökulmasta kahdesta suunnasta: 1. Taloudellinen kurimus Jääpallo on pieni laji kansainvälisesti, ja Venäjän poissaolo on aiheuttanut: Lajin elinvoimaisuuden kannalta Venäjä on käytännössä ollut välttämätön osa. Tässä mielessä paluu Venäjän kanssa on taloudellinen pelastus, ei niinkään poliittinen tai moraalinen linjaveto. 2. Oikeudenmukainen ajattelu Toisaalta kysymys kuuluu: onko urheilulla moraalista vastuuta? Mikä lopulta ohjaa? Rehellisesti: tällä hetkellä jääpallossa talous ohjaa enemmän kuin oikeudenmukaisuus.Mutta pitkällä aikavälillä laji ei voi menestyä, jos sen eettinen pohja ei kestä. Nopeakin paluu voi tulla kalliiksi, jos suuri yleisö tai pelaajayhteisöt eivät hyväksy sitä. Tasapaino on mahdollinen, mutta vain jos paluu perustellaan julkisesti, läpinäkyvästi ja vastuunkannon kautta – ei vain “koska rahat loppuvat”. Kysymys meille kaikille: Onko aika jo antaa urheilun kautta anteeksi? Vai pitäisikö vielä odottaa vastuunottoa, oikeaa rauhaa – ja oikeudenmukaisuutta? Vielä ei ole rauha – eikä anteeksiannon aika BandyliigaToimitus | Kannanotto Jääpalloliiton puheenjohtaja Antti Parviaisen Satakunnan kansalle antamassaan haastattelussa, jossa hän lausui näin: ”Jääpallo on kyllä varmasti ensimmäisten joukkuelajien joukossa ottamassa Venäjän mukaan”, BandyliigaToimitus haluaa irtisanoutua tuosta edellä kirjoitetusta! Venäjä siis voisi palata kansainväliseen jääpalloon mahdollisesti jo vuonna 2026. Tämä ajatus kytkeytyy suoraan siihen, että mahdollisesti Suomessa saatetaan järjestää MM-kisat – kenties ensimmäinen kansainvälinen urheilutapahtuma, johon Venäjän maajoukkue voisi palata sodan jälkeen. Me BandyliigaToimituksessa emme vielä lähde tätä keskustelua käymään laajemmin. Miksi? Koska rauhaa ei vielä ole. Koska Ukraina on yhä hyökkäyksen kohteena. Ja koska urheilun ei tulisi toimia sillanrakentajana ilman, että sillan alla virtaavan veren määrä otetaan vakavasti. Milloin on oikea aika antaa anteeksi – edes osittain? SE EI OLE NYT! Ei silloin, kun mahdollinen rauha syntyy Ukrainan alueellista itsemääräämisoikeutta heikentämällä. Ei silloin, jos rauha saavutetaan painostamalla uhria luopumaan omastaan. Jos Ukrainaa pakotetaan luovuttamaan maata hyökkääjälleen ja maailma palaa nopeasti “normaaliin”, mitä me silloin viestimme? Urheilu ei voi olla ulkopuolinen. Se ei voi olla moraalivapaa alue, jossa unohdetaan uhrit, koska tulovirta on katkolla. On kysyttävä: BandyliigaToimituksen mielestä “Ei ole vielä sen aika” Meidän mielestämme ei ole vielä aika keskustella Venäjän paluusta urheiluun – ei jääpalloon, ei mihinkään. Se aika tulee, kun: Ja vasta silloin voimme kysyä, mikä rooli urheilulla voi olla uuden luottamuksen rakentamisessa. Nyt on aika kunnioittaa niitä, jotka ovat menettäneet kaiken. Ei pyyhkiä muistia pois urheilukalenterin vuoksi. Pasi Virtanen / Päätoimittaja BandyliigaToimitus

Toimitus

540
5
BandyLiigaUutiset

Käsittämätöntä toimintaa…

Surullinen viesti – Seisomme pelaajien & Tuomas Hopun rinnalla! Jääpallon Ystävät – Facebook sivuston sydän Tuomas Hoppu on lähettänyt surullisen viestin kansanväliselle jääpalloyhteisölle. Taustaa miksi Hoppu lähetti kyseisen julkisen kirjeen on alla. Tyttöjen T17 MM-Kisoissa Suomella oli lupa ylisuureen 18 pelaajaan joukkueeseen (normaalisti 16 pelaajaa). Tästä oli sovittu kaikkien osallistuvien joukkueiden kesken. Sen jälkeen Norja muutti kantaansa. Oltiin pelattu yksi ottelu ja vaihdettu Suomen joukkueessa kaksi pelaajaa ensimmäisen pelin levänneisiin. Nyt sitten tulkittiin säännöt siten, että Suomi oli saanut vaihtaa kaksi pelaajaa 18 pelaajan ryhmästä mutta ei saanut enää käyttää vaihdettuja pelaajia turnauksessa uudelleen. Toisin sanoen kaksi ensimmäisessä pelissä mukana ollutta ja toisen pelin sivusta seurannutta pelaajaa suljettiin kansainvälisen liiton toimesta pois turnauksesta. Kahden sattumanvaraisesti valikoituneen suomalaispelaajan turnaus loppui tähän. Kenelläkään pelaajista ei ollut tietoa tällaisesta menettelystä, ja toiseen peliin katsomoon määrätyt kaksi pelaajaa joutuivat maksamaan tästä kohtuuttoman kovan hinnan. Kyseisten toimien jälkeen Tuomas Hoppu julkaisi avoimen kirjeen jossa hän ilmoittaa tuohtumuksensa: Tämä rangaistus osui siis kahteen täysin viattomaan nuoreen tyttöön, 16-vuotiaisiin Suomen joukkueen pelaajiin. Koska en halua olla osa tällaista urheilua, haluan ilmoittaa kansainväliselle bandy-yhteisölle seuraavaa: Toivottavasti Suomen jääpalloliitto aktivoituu asiassa, ja nämä nuoret tytöt saavat anteeksipyynnön kansaiväliseltä jääpalloliitolta liittyen asiaan. Tuomas, BandyliigaToimitus toivoo, että jaksaisit jatkaa hienoa toimintaasi – ja tytöt vielä jääpalloa! BandyliigaToimitus seisoo 2 pelaajan ja Tuomas Hopun rinnalla! Arvoisa kansainvälinen jääpalloyhteisö, Päivitetty 26.2 klo: 19.00 lisätty toinen suljettu pelaaja ja hänen perheensä Me, BandyliigaToimitus, seisomme Tuomas Hoppun ja hänen tyttärensä & ja toisen suljetun pelaajan ja hänen perheensä, sekä muiden nuorten suomalaispelaajien rinnalla heidän kokiessaan epäoikeudenmukaisuutta kansainvälisissä kisoissa. Haluamme, että tämä asia saa ansaitsemansa huomion ja että nuoret jääpalloilijat saavat osakseen anteeksipyynnön niiltä, jotka ovat vastuussa tapahtuneesta. On tärkeää muistaa, että urheilun sydämessä on oikeudenmukaisuus ja reilu peli. Kahden nuoren pelaajan, jotka eivät olleet osallisina syyllisiin toimintoihin, rangaistaminen ei ole oikea tapa kohdata ongelmia kansainvälisellä tasolla. Tällainen toiminta ei edusta sitä, mitä urheilun tulisi olla: yhteisön ja yhteenkuuluvuuden juhlaa. Me jääpallon ystävät vaadimme, että kansainvälinen jääpalloyhteisö, erityisesti FIB, tunnustaa virheensä ja pyytää anteeksi niiltä, joihin tämä tilanne on eniten vaikuttanut. Olemme valmiita tukemaan Tuomas Hoppua ja hänen perhettään sekä toista suljettua pelaajaa, ja hänen perhettään tässä asiassa ja toivomme, että myös muiden kansallisten liittojen jäsenet ja urheiluyhteisöt heräävät näkemään, kuinka tärkeää on puolustaa urheilun arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta ja reiluutta. Emme saa antaa epäoikeudenmukaisuuden ja syrjinnän jäädä voimaan. Tämä ei ole vain yhden perheen kokemus – tämä on kysymys siitä, mitä urheilu merkitsee ja kuinka meidän tulisi kohdella nuoria urheilijoita kaikissa olosuhteissa. Me seisomme Tuomas Hopun ja nuorten suljettujen pelaajien & perheiden rinnalla! Ystävällisin terveisin,Pasi VirtanenPäätoimittaja/BandyliigaToimitus

BandyLiigaUutiset

Vastustajan kunnioittaminen

Asia on noussut vuosi vuodelta enemmän esille BandyliigaToimitus on ottanut asiaan kantaa jo 3 vuotta sitten. Toimituksella & erotuomareilla on tunne, että tällaiset kommentit vastustajan kunnioittamisen puuttumisesta ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Akilles vs Botnia ottelussa sattui ikävä loukkaantuminen, jossa Heikki Pesosen kausi on tietojen mukaan ohitse. Tämä on hyvin valitettavaa, sekä itse Pesoselle mutta myös jo muutenkin kapealle Botnian rosterille. Tuomarit joutuvat maailman nopeimmassa joukkueurheilussa koville, ja heiltä saattaa välillä jäädä asioita näkemättä. Kenen on vastuu tämän jälkeen? Ottelujen videointi – Pakollista! Bandyliigassa kotijoukkue on velvoitettu kuvaamaan ottelu, ja tämä video on oltava tuomarien, ja liiton käytössä. Näin on lähes jokaisella paikkakunnalla, tosin ei kaikilla – ja tässä Suomen jääpalloliitto iskee omaan nilkkaansa. Tätä on ihmetelty useita vuosia, mutta kukaan ei ole nostanut asiaa vahvemmin esille. Tosin aikoinaan on todettu jopa ettei Suomen Jääpalloliitto ole poliisi, tai emme ole poliisivaltiossa. Jos joku sanoo ettei “pahaa” tehnyt, on meidän jääpalloliitossa se uskottava. Näiden asioiden takia on myös jääpalloliiton vapaaehtoistoimista erottu, koska henkilöt eivät ole kokeneet oikeuden toteutuvan. Huomioitavaa on, että nämä ovat vanhoja asioita & esimerkkejä, ja nämä eivät koske nykyistä organisaatiota. Kenellä vastuu? Vastuu asiassa oikeasti on jokaisella Bandyliigaseuralla, ja itse pelaajilla, mutta kun syntyy eri näkökulmia, ja ei saada rehdisti päätetty onko A vai B oikeassa – ON OLTAVA taho joka voi käsitellä ilman joukkueen tekemää protestia asia. Protestit ovat vielä maksullisia, ja seurojen taloudelliset tilanteet eivät kannusta protestiin, varsinkin kun menneisyydessä tulos voi olla mitä tahansa. Nyt pitäisi aloittaa vain katsoen tulevaisuuteen, ja bandyliigan kurinpitovaliokunnalla TÄYTYY olla oikeus tarkastaa videolta erimielisyyttä aiheuttavat riidat ja viedä tarvittaessa ne SUEK:n päätettäväksi. Tämä kaikki kuuluu pelaajien oikeuksiin, ja BandyliigaToimitus on jo pitkään esittänyt kantansa, NYT Suomen jääpalloliiton on toimittava. Yhdenvertaisuus, tasa-arvo, ja yleensä arvot ovat Suomen jääpalloliiton tärkeimpiä osa-aluita – niistä on nyt myös pidettävä kiinni! Jääpalloliitto kuuluu SUEK:iin Jääpalloliitto kuuluu nykyään SUEK (Suomen urheilun eettinen keskus Ry) alle seuraavissa asioissa, dopinvalvonta, kilpailumanipulaatio, katsomoturvallisuus, eettisyys, ja kurinpito. Nämä kaikki tähän kuuluvat asiat pitää käsitellä SUEKin ohjeiden ja määräysten mukaan. Seuralla tai vahinkoa kärsineellä pelaajalla on mahdollisuus valittaa tapahtumista SUEKiin, mutta saamiemme tietojen mukaan tähän asti SUEK on joutunut toteamaan kaikessa, ettei Suomen jääpalloliiton säännöissä ole mainittu asiaa – siten asiat ovat rauenneet tuloksettomina! Säännöt tulee olla selkeät, ja niissä tulee ottaa huomioon kaikki mahdolliset tapahtumat. Tämä yli 20 vuotta jatkunut “hissuttelu” ei voi kilpaurheilussa jatkua, jos haluamme että meillä kaikilla on OIKEUS reiluun peliin – (Tämä on SUEKin motto!). Säännöt 2020-luvulle Emme ota kantaa Botnian alla olevaan uutiseen, koska emme ole nähneet videota. Kuitenkin haluamme nostaa esille tämän kasvavan ongelman, joka on saatava loppumaan HETI. Jääpalloliiton säännöt on saatava vastaamaan 2020-luvun toimintaa, ja niin että tarvittaessa SUEK pystyy antamaan päätöksen tukeutuen jääpalloliiton sääntöihin. Emme voi jatkaa linjaa jossa yksikään jääpallon parissa toimiva henkilö antaa omia näkemyksiään vielä ehkä seurasidonnaisena henkilönä, ja jopa estää tuomareiden parannusehdotuksia sääntöihimme. Seurat & Pelaajat ottakaa asia tosissanne – Kiitos! Parasta tietysti olisi että seurat ottaisivat pelaajansa kasaan, ja iskostaisivat kasvavan ongelman jokaisen päähän – näin ei herrasmies/Nais lajissa toimita! Jos kuitenkin “vahinkoja” sattuisi tulisi reitin, ja päätösten perustuttava oikeudenmukaisuuteen pelipaidan väristä riippumatta! Botnia uutisoi asiasta tiukkaan sävyyn sivustollaan… Vierailu Porvoossa toi jälleen kerran jobinpostia loukkaantumisen vuoksi. Heikki Pesonen taklaattiin tahallisesti pallottomana pelaajana. Lopputuloksena useamman kuukauden sairasloma ja mahdollisesti asepalveluksen keskeytys. Ei ole ensimmäinen kerta, kun vastustajalta puuttuu täysin kunnioitus toista joukkuetta kohtaan. Lisäksi todettiin jopa törmäyksen olevan Pesosen oma syy. Jokainen voi katsoa tapauksen videolta ja tehdä omat päätelmänsä asiasta. Toisaalta Bandyliigassa selvitään käytännössä ilman rangaistuksia vastaavista tempuista, niin ehkä sitä helpommin sitten sortuu tuon kaltaisiin ylilyönteihin. On aika nostaa vastustajan kunnioittaminen Bandyliigassa esille isomminkin. Holtittoman oloisia kamppeja, vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä taklauksia, joissa vastustajan raajat ovat kovilla on nähty tällä kaudella aikaisemminkin. Tämä se on ehkä näkyvin oire siitä, kun kunnioitus puuttuu. ”Olen ihmetellyt tässä jo muutaman pelin aikana, kuinka Bandyliigassa puuttuu vastustajan kunnioitus. Tässä Porvoon taklauksessa ihan selkeästi myöhässä tuli, jolloin pelaaja ei sitä enää odota. Ei mitään tarkoitusta pelata palloa. Hemmetin paska juttu, jos jotain meni taas rikki. Heikki oli tossakin pelissä loistava siihen asti mitä ehti pelaamaan”, pohtii Bandyliigaan vuosien jälkeen palannut Markus Kumpuoja. Valitettavasti Bandyliigan rangaistuskeinot ovat liikaa tuomareiden pelissä näkemän tai näkemättömyyden ja tekemän päätöksen varassa. Tuomareilla ei ole mahdollisuutta puuttua asiaan jälkeenpäin esim. nähtyään videon tapahtuneesta. Taakka protestista jää vastustajalle, jota protesti ei yleensä varsinkaan runkosarjassa hyödytä millään tavalla. Raide jolla nyt kuljemme, missä emme kunnioita vastustajaa, emmekä ole edes pahoillamme tapahtuneesta on valitettavan väärä. BandyliigaToimitus toivottaa Heikki Pesoselle pikaista paranemista kaikesta huolimatta!

Toimitus

270
0