Jääpallossa maajoukkuepaitaan ja jalkapallon huipulle

Niilo Kujasalon tarina herättää tärkeän kysymyksen junioriurheilusta

Nykyisin Kuopion Palloseurassa jalkapalloa pelaava Niilo Kujasalo on hieno esimerkki siitä, kuinka eri urheilulajit voivat kulkea nuoren urheilijan elämässä rinnakkain ja tukea toisiaan. Harva kuitenkaan tietää, että Kujasalo edusti nuorempana Suomea myös jääpallon U15-maajoukkueessa. Hänen tarinansa herättää samalla kysymyksen, jota suomalaisessa junioriurheilussa olisi syytä pohtia nykyistä enemmän: miksi nuori urheilija joutuu joskus valitsemaan lajinsa niin varhain?

Niilo Kujasalon urheilutaival alkoi jalkapallon parissa jo vajaan viiden vuoden iässä Käpylän Pallossa. HJK riveihin hän siirtyi 11-vuotiaana, mutta jalkapallo ei suinkaan ollut ainoa laji, joka nuorta urheilijaa kiinnosti.

Mukana kulki ensin jääkiekko, kunnes sen rinnalle tuli jääpallo. Lopulta jääkiekko jäi pois ja tilalle muodostui yhdistelmä, joka ei nykyisessä yhä varhaisempaan erikoistumiseen tähtäävässä junioriurheilussa ole enää itsestäänselvyys: jalkapallo ja jääpallo.

– Pelasin jääpalloa! Meitä houkuteltiin lätkän kautta sitä pelaamaan – ja sille tielle jäin. Jätin lätkän, ja siirryin pelkästään futikseen ja jääpalloon. Siinä lajissa pääsin U15-maajoukkueeseen asti, ja pelasin pari matsia Ruotsia vastaan maajoukkuepaidassakin. Nautin jääpallosta – todella siisti laji, ja voin suositella sitä, Kujasalo hymyilee.

Jääpalloväelle tällaiset sanat lämmittävät mieltä. Erityisesti siksi, että ne tulevat pelaajalta, joka on sittemmin rakentanut uraansa jalkapallon ammattilaistasolla.

Jääpallo ei vienyt jalkapallolta – se antoi sille jotakin

Kujasalon kertomuksessa on yksi erityisen kiinnostava yksityiskohta.

Jalkapallossa hän pelasi nuoruusvuosinaan topparina, mutta jääpallossa hän pääsi hyökkääjän rooliin. Kun toisessa lajissa piti puolustaa ja rakentaa peliä, toisessa sai hakeutua maalintekopaikkoihin ja nauttia onnistumisista aivan erilaisessa roolissa.

– En usko, että kehitykselleni siitä mitään haittaa oli. Jääpallon pelaaminen teki harjoittelustani monipuolista. Oli myös siten hauskaa, että futiksessa pelasin silloin topparina, mutta jääpallossa pelasin hyökkääjänä ja pääsin tekemään maaleja, mikä oli hyvää vastapainoa!

Hän nostaa esiin myös fyysisen harjoittelun monipuolisuuden.

– Jääpallossa luistimilla myös liikkuminen oli erilaista. Sen ansiosta sain ehkä jaettua futiksen tuomaa kuormaa pois, Kujasalo jatkaa.

Tässä on oikeastaan koko monilajisuuden hienous.

Eri lajit tarjoavat erilaisia liikemalleja, tilanteita, onnistumisia ja haasteita. Jääpallossa tarvitaan tasapainoa, liukua, rytminvaihdoksia, nopeaa päätöksentekoa ja pelin hahmottamista. Jalkapallossa monet samoista ominaisuuksista korostuvat, mutta erilaisessa liikkumisympäristössä.

Miksi siis ajatella, että toinen laji olisi automaattisesti toiselta pois?

Miksi nuoren pitäisi valita vain yksi laji?

Kujasalon tarina nostaa esiin kysymyksen, joka koskettaa varmasti monia jääpalloperheitä.

Miksi jääkiekkoa tai jalkapalloa harrastava nuori ei aina saa valmentajaltaan hyväksyntää pelata myös jääpalloa?

Onko kyse harjoitusvuorojen päällekkäisyyksistä, loukkaantumisen pelosta, kasvavasta kilpailusta vai siitä, että jokainen seura haluaa pitää lahjakkaan nuoren mahdollisimman tiiviisti omassa toiminnassaan?

Syitä voi olla monia, eikä kaikkia valmentajia voi niputtaa samaan joukkoon. Suomessa on paljon erinomaisia juniorivalmentajia, jotka ymmärtävät monipuolisen liikunnan merkityksen ja kannustavat nuoria kokeilemaan eri lajeja.

Silti tilanteita, joissa nuori kokee painetta valita yksi laji muiden kustannuksella, olisi syytä tarkastella kriittisesti.

Toki harjoittelun kokonaiskuormitus, palautuminen ja koulunkäynti täytyy huomioida. Kahden lajin pelaaminen ei tarkoita sitä, että nuoren pitäisi osallistua täysipainoisesti jokaisen joukkueen jokaiseen harjoitukseen.

Mutta eikö juuri tässä olisi valmentajien ja seurojen välisen yhteistyön paikka?

Voisiko jalkapallovalmentaja keskustella jääpallovalmentajan kanssa? Voisiko jääkiekkoseura nähdä jääpallon mahdollisuutena kehittää pelaajansa luistelua ja pelikäsitystä sen sijaan, että se kokisi lajin kilpailijaksi?

Ja kaikkein tärkeimpänä: voisimmeko antaa nuorelle itselleen mahdollisuuden nauttia useammasta lajista ilman tunnetta siitä, että hän tekee jotakin väärää?

Monipuolisuus ei ole menestyksen este

Nuorten monilajisuudesta on keskusteltu suomalaisessa urheilussa jo pitkään. Tutkimustieto tukee monipuolisen liikunnan merkitystä niin motoristen taitojen, liikuntamotivaation kuin rasitusvammojen ehkäisyn näkökulmasta.

Kujasalon urapolku antaa tälle keskustelulle kasvot.

Hän ei joutunut lopettamaan jääpalloa heti, kun jalkapallossa alkoi näkyä lahjakkuutta. Hän sai nauttia molemmista lajeista, edustaa Suomea jääpallossa ja jatkaa samalla määrätietoista kehitystään jalkapalloilijana.

Myöhemmin teini-iässä tuli kuitenkin hetki, jolloin jalkapallon kasvaneet vaatimukset johtivat jääpalloharrastuksen päättymiseen.

Sekin on luonnollista. Huippu-urheiluun tähtäävän nuoren elämässä tulee usein vastaan vaihe, jossa ajankäyttö ja tavoitteet edellyttävät valintoja.

Mutta olennaista on, ettei tätä valintaa tarvitsisi tehdä tarpeettoman aikaisin.

Jääpallolla olisi paljon annettavaa muiden lajien nuorille

Jääpallo on Suomessa pieni laji, mutta sen ei tarvitse olla heikkous.

Päinvastoin. Jääpallo voisi olla jääkiekkoa harrastavalle nuorelle erinomainen mahdollisuus kehittää luistelua, tilankäyttöä ja pelinlukutaitoa suurella kentällä. Jalkapalloilijalle se puolestaan voisi tarjota uudenlaisen liikunnallisen ympäristön, jossa yhdistyvät joukkuepeli, vauhti ja pelillinen oivaltaminen.

Samalla jääpallo saisi uusia harrastajia, uusia ystäviä ja ehkä myös tulevaisuuden maajoukkuepelaajia.

Kaikista ei tarvitse tulla jääpalloilijoita. Eikä jääpallon tarvitse yrittää viedä nuoria pois jalkapallosta tai jääkiekosta.

Riittäisi, että nuorella olisi mahdollisuus kokeilla, innostua ja nauttia.

Annetaan lasten pelata – myös useampaa lajia

Niilo Kujasalon tarina on hieno muistutus siitä, ettei urheilijan kehityspolku ole aina suora eikä sen tarvitsekaan olla.

Jääpallossa koetut onnistumiset, maajoukkueottelut Ruotsia vastaan ja hyökkääjänä tehdyt maalit ovat osa hänen urheilullista historiaansa. Ne ovat kokemuksia, joita kukaan ei voi häneltä ottaa pois.

Ehkä jossakin suomalaisessa juniorijoukkueessa on tälläkin hetkellä nuori jääkiekkoilija tai jalkapalloilija, joka haluaisi kokeilla jääpalloa. Ehkä hänestä voisi kehittyä erinomainen pelaaja molempiin lajeihin. Ehkä hänestä tulisi aikanaan huippujalkapalloilija, jääkiekkoilija tai jääpalloilija.

Sitä emme vielä tiedä.

Mutta jos mahdollisuus viedään pois ennen kuin nuori ehtii edes kokeilla, emme koskaan saakaan tietää.

Bandyliiga.fi toimituksen toive on yksinkertainen: tehdään eri lajien välisestä yhteistyöstä helpompaa. Annetaan nuorille tilaa kasvaa, kehittyä ja ennen kaikkea nauttia urheilusta.

Sillä joskus paras asia, jonka valmentaja voi nuorelle pelaajalle antaa, ei ole ylimääräinen harjoitusvuoro.

Se on lupa pelata.

Ja Niilo Kujasalolle lämmin kiitos siitä, että hän muistaa jääpallovuotensa ilolla ja puhuu lajistamme niin kauniisti. Jääpalloperheessä tällaiset terveiset merkitsevät paljon.

P.s Bandyliigan 2026-27 Magazine julkaistaan huomenna noin klo: 21