Ikävä uutinen Suomen Jääpalloliitolta
Toiminnanjohtaja Tobias Karlsson irtisanottiin
Liitto on ilmoittanut vähentävänsä henkilöstöään yhden henkilötyövuoden verran ja irtisanovansa toiminnanjohtaja Tobias Karlssonin työsuhteen. Uutinen on surullinen paitsi Tobias Karlssonin henkilökohtaisen tilanteen kannalta, myös koko suomalaisen jääpallon näkökulmasta. Se kertoo siitä, miten vakavaan taloudelliseen ja toiminnalliseen kriisiin liitto on ajautunut.
Tässä kohtaa on kuitenkin syytä pohtia rauhassa, miksi näin on käynyt, mitä liitossa on tehty väärin, onko oikein irtisanoa Tobias Karlsson — ja kantaako hän nyt näkyvimmän vastuun myös muiden epäonnistumisesta. Samalla on kysyttävä, mikä on liiton puheenjohtajan ja koko liittohallituksen vastuu tilanteessa.
Tässä on BandyliigaToimituksen mielipide: Tobias Karlssonin irtisanominen voi olla taloudellisesti ymmärrettävä hätätoimi, mutta se ei saa muodostua selitykseksi sille, että liiton strateginen ja taloudellinen johtaminen on epäonnistunut. Vastuu ei voi jäädä yhden palkatun toimihenkilön harteille.
Julkaistuista tiedoista näkyy, että ongelma ei ole syntynyt yhdessä yössä. Liitto kertoi jo 2.4.2025, että taloustilanne on niin vakava, että “sekä liiton että lajin tulevaisuus on vaakalaudalla”. Samassa yhteydessä puheenjohtaja Antti Parviainen totesi, että kuluja on enemmän ja tuloja vähemmän, valtionavustus on pienentynyt ja sponsorien löytäminen vaikeutunut. Lisäksi kansainvälisten kisojen taloudelliset ehdot ovat muuttuneet siten, että osallistujamaat maksavat aiempaa enemmän omia majoitus- ja ruokailukulujaan.
Miksi näin kävi?
Ensimmäinen syy on ulkoinen: kustannusnousu, matkustamisen, majoituksen ja ruokailun kallistuminen, valtionavustusten lasku ja FIB:n muuttuneet MM-kisakustannukset. Nämä ovat todellisia ongelmia. Finbandyn omassa tiedotteessa mainitaan, että majoitus-, ruoka- ja matkakulut ovat nousseet noin 20 prosenttia ja että kaudella 2025 ohjelmassa oli viidet MM-kisat, mikä johti osaltaan kriisiin.
Mutta toinen syy on sisäinen: liitto ei ole ilmeisesti ajoissa sopeuttanut toimintaansa uuteen taloudelliseen todellisuuteen. Jos vuodesta 2023 asti talous on ollut heikko, silloin hallituksen olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin selkeä priorisointi: mihin osallistutaan, mitä jätetään tekemättä, mistä hankitaan uutta rahaa, miten seurat sitoutetaan, mitä palveluita liitto pystyy realistisesti tuottamaan ja mitä ei. Kun päädytään ensin lomarahojen vaihtoon, työvelvoitteen pienentämiseen, lomautuksiin ja lopulta irtisanomiseen, se kertoo, että rakenteellista ratkaisua ei ole löytynyt ajoissa.
Mitä liitossa on tehty väärin?
BandyliigaToimituksen mielestä suurin virhe ei ole yksittäinen päätös, vaan kokonaisjohtamisen puute. Talous näyttää olleen liian riippuvainen valtionavustuksista, kansainvälisen toiminnan kulut ovat kasvaneet liian suuriksi suhteessa tulopohjaan, ja sponsorimyynti tai muu oma varainhankinta ei ole kasvanut vastaavasti. Lisäksi viestintä seuroille on vaikuttanut enemmän kriisiviestinnältä kuin yhteiseltä suunnitelmalta.
Toinen virhe on se, että jos talouskriisi on jatkunut vuodesta 2023, niin kysymys kuuluu: missä oli hallituksen korjaava ohjelma jo vuonna 2023 tai viimeistään 2024? Julkisten tietojen perusteella kaudella 2024 budjetteja rajattiin, mutta tulos jäi silti miinukselle. Vuonna 2025 jouduttiin lomautuksiin. Tämä viittaa siihen, että reagointi on ollut liian hidasta tai liian varovaista.
Kolmas virhe on se, että liitto ei ole onnistunut rakentamaan seurojen, lajiyhteisön ja kumppaneiden kanssa riittävän uskottavaa yhteistä kasvutarinaa. BandyliigaToimituksen kevätkokousjutussa 18.5.2025 mainittiin pienkeräykset, uudet yhteistyökumppanit ja kehitysryhmän perustaminen positiivisina asioina, mutta samalla todettiin talouden olevan edelleen haasteellinen. Se kertoo, että toimenpiteitä on tehty, mutta ne eivät ole olleet riittäviä tai riittävän nopeasti vaikuttavia.
Oliko Tobias Karlssonin irtisanominen oikein?
Tähän ei voi ulkopuolelta vastata täysin varmasti, koska emme näe liiton kirjanpitoa, henkilöstökustannuksia, työnkuvia, hallituksen pöytäkirjoja tai vaihtoehtolaskelmia. Mutta periaatteellisella tasolla BandyliigaToimituksessa pohdimme asiaa näin:
Jos liitolla ei ole enää maksukykyä, henkilöstövähennys voi olla pakollinen. Mutta jos Tobias irtisanotaan siksi, että se on helpoin näkyvä säästö, vaikka kriisin juurisyyt ovat hallituksen strategisessa epäonnistumisessa, päätös on moraalisesti ongelmallinen.
Toiminnanjohtaja toteuttaa hallituksen linjaa. Hän voi tehdä virheitä operatiivisessa johtamisessa, mutta hän ei yksin päätä liiton strategisesta suunnasta, kansainvälisiin kilpailuihin osallistumisesta, riskitasosta, budjetista tai siitä, miten aggressiivisesti uutta rahoitusta haetaan. Ne ovat hallituksen vastuulla.
Tästä syntyy juuri se tunne, josta jo tänään on puhuttu: väärä henkilö saattaa kantaa näkyvimmän seurauksen muiden epäonnistumisesta. Tobias menettää työnsä, mutta hallitus ja puheenjohtaja voivat jatkaa puhumalla “vaikeista päätöksistä”. Se ei yksin riitä vastuunkannoksi.
Mikä on puheenjohtajan vastuu asiassa?
Yhdistyslain mukaan yhdistyksellä on oltava hallitus, ja hallituksen on hoidettava yhdistyksen asioita huolellisesti sekä huolehdittava siitä, että kirjanpito on lainmukainen ja varainhoito luotettavasti järjestetty. Tämä vastuu ei ole vain toiminnanjohtajalla. Se on hallituksella.
Puheenjohtaja ei ole yksinvaltias, mutta hänellä on erityinen johtamisvastuu. Hän johtaa hallituksen työskentelyä, valmistelua, priorisointia ja kriisitilanteessa myös suunnan näyttämistä. Jos talous menee useamman vuoden ajan huonompaan suuntaan, puheenjohtajan pitää pystyä vastaamaan ainakin näihin kysymyksiin:
- Milloin hallitus ymmärsi kriisin todellisen syvyyden?
- Mitä konkreettisia vaihtoehtoja tehtiin ennen irtisanomista?
- Miksi tulorahoitusta ei saatu vahvistettua ajoissa?
- Miksi kansainvälisen toiminnan kuluriskiä ei rajattu aikaisemmin?
- Mikä on hallituksen oma vastuu, eikä vain henkilöstön vastuu?
BandyliigaToimitusen mielestä puheenjohtajan vastuu on tässä erittäin suuri. Ei välttämättä juridisesti yksin, mutta moraalisesti ja johtamisvastuun näkökulmasta kyllä. Jos puheenjohtaja sanoo, että “liittohallitus käyttää nyt energiansa siihen, miten työt organisoidaan jatkossa”, se on välttämätöntä, mutta ei riittävää. Ensin pitäisi avoimesti kertoa, miksi tähän pisteeseen päädyttiin ja mitä hallitus itse olisi voinut tehdä toisin.
Mitä olisi pitänyt tehdä?
Liiton olisi pitänyt viimeistään vuoden 2023 jälkeen tehdä avoin kriisiohjelma: kansainvälisen toiminnan katto, kuukausittainen kassavirran seuranta, seuroille avoin talousraportti, erillinen varainhankintaryhmä, sponsorimyyntiin selkeät tavoitteet, kulujen priorisointi ja skenaariot siitä, mitä tapahtuu, jos valtionavustus laskee. Lisäksi olisi pitänyt rakentaa lajiyhteisölle yhteinen viesti: mitä suomalainen jääpallo haluaa olla vuonna 2030, ja miksi yritysten, kaupunkien ja harrastajien kannattaa sijoittaa siihen.
Nyt vaikutelma on, että liitto on ajautunut tilanteeseen, jossa se säästää siitä mikä on helpointa leikata: henkilöstöstä. Mutta samalla operatiivinen toiminta heikkenee entisestään. Jos luottamusjohdon rooli kasvaa, kuten tiedotteessa sanotaan, herää iso kysymys: onko vapaaehtoisella luottamusjohdolla oikeasti aikaa, osaamista ja kykyä hoitaa se, mitä palkattu toiminnanjohtaja on tehnyt?
Johtopäätös
Tobias Karlssonin irtisanominen voi olla kassakriisin näkökulmasta ymmärrettävä, mutta se ei ole uskottava ratkaisu liiton ongelmiin. Se on oireiden hoitamista, ei taudin parantamista.
Miksi liiton hallitus ja puheenjohtaja päästivät tilanteen siihen pisteeseen, että tällainen päätös nähtiin välttämättömäksi?
BandyliigaToimituksen mielipide: vastuu kuuluu ensisijaisesti liittohallitukselle ja sen puheenjohtajalle. Toiminnanjohtaja voi kantaa operatiivista vastuuta, mutta strateginen, taloudellinen ja valvonnallinen vastuu on hallituksella. Jos seuraväki haluaa oikeasti uudistuksen, kevätkokouksessa pitäisi vaatia avointa talousselvitystä, hallituksen omaa itsearviointia ja konkreettista toimenpideohjelmaa — ei vain puhetta yhteishengestä.
BandyliigaToimitus pohtii:
1. Jatkuvuusvastuu
Nykyinen puheenjohtaja ja hallitus eivät voi vain nostaa käsiä pystyyn ja jättää tilannetta seuraaville. Jos heidän kaudellaan liitto on ajautunut maksukykyongelmiin, henkilöstövähennyksiin ja operatiiviseen kriisiin, heillä on velvollisuus antaa seuroille avoin selvitys siitä, miten tähän päädyttiin ja mitä tehdään seuraavaksi. Heidän pitää huolehtia, että palkat, velvoitteet, kilpailutoiminta, viestintä ja kevään päätökset hoidetaan järjestelmällisesti.
Mutta tämä ei tarkoita, että heidän pitäisi automaattisesti jatkaa tehtävissään pitkälle tulevaisuuteen.
2. Luottamusvastuu
Kun liiton talous on ollut heikko vuodesta 2023 lähtien ja nyt päädytään irtisanomaan toiminnanjohtaja, on täysin perusteltua kysyä, onko nykyisellä puheenjohtajalla ja hallituksella enää riittävä luottamus, osaaminen ja uskottavuus johtaa liitto ulos kriisistä.
Seurojen pitää voida kysyä:
- Miksi talous pääsi tähän pisteeseen?
- Mitä hallitus teki vuosina 2023–2025 tilanteen korjaamiseksi?
- Miksi toimenpiteet eivät riittäneet?
- Kuka kantaa strategisen vastuun?
- Miksi seuraukset kohdistuvat nyt ennen kaikkea palkattuun toiminnanjohtajaan?
- Mikä muuttuu hallituksen omassa toiminnassa?
Jos vastaukset ovat epämääräisiä, puolustelevia tai vain ulkoisiin syihin vetoavia, silloin nykyisten toimijoiden kyky jatkaa pitää ehdottomasti kyseenalaistaa.
BandyliigaToimituksen mielestä linjan tulisi olla tämä:
Nykyisellä hallituksella on velvollisuus hoitaa siirtymä ja kriisitilanne kuntoon, mutta sen jälkeen seurojen on arvioitava, onko sama johto oikea taho rakentamaan uutta vaihetta.
Ei ole uskottavaa, että liitto sanoo samaan aikaan: “talous on ollut heikko vuodesta 2023, maksukyvystä on tullut arkipäivän ongelma, irtisanomme toiminnanjohtajan” — mutta hallituksen ja puheenjohtajan oma asema ei olisi lainkaan arvioinnin kohteena.
Puheenjohtajan vastuu on tässä erityisen suuri. Hän johtaa hallituksen työskentelyä ja edustaa liiton linjaa. Jos talous, varainhankinta, priorisointi ja seurojen luottamus ovat pettäneet, puheenjohtajan pitää olla valmis joko esittämään erittäin uskottava korjausohjelma.
Joka tapauksessa kyse on surullisesta asiasta suomalaiselle jääpallolle. Taloudellinen kriisi, toiminnanjohtajan irtisanominen kertovat tilanteesta, johon koko lajiyhteisön olisi syytä suhtautua vakavasti. Erityisen ikävää tämä on Tobias Karlssonille, joka näyttää joutuvan kantamaan sijaiskärsijän roolin tilanteessa, jossa vastuu kuuluu huomattavasti laajemmalle joukolle — ennen kaikkea liiton strategisesta ja taloudellisesta johtamisesta vastanneille toimijoille.
BandyliigaToimitus miettii toimenpiteitä nyt, heti, ja jatkoon…
Yksi suomalaisen jääpallon isoimmista rakenteellisista ongelmista on se, että päätöksentekijöiden ja aktiivitoimijoiden joukko on jäänyt liian pieneksi. Kun sama pieni sisäpiiri pyörittää lajia vuodesta toiseen, syntyy helposti kolme ongelmaa: uudet ideat eivät pääse sisään, vastuu kasaantuu samoille ihmisille ja kriisitilanteessa vaihtoehtoja ei ole riittävästi.
Tämän korjaaminen pitää aloittaa heti, ei joskus myöhemmin.
Ensimmäinen askel: avoin kriisikutsu koko jääpalloyhteisölle.
Liiton pitäisi kutsua seurat, entiset pelaajat, vanhemmat, erotuomarit, valmentajat, yhteistyökumppanit, jääpallosta kiinnostuneet yritysihmiset ja myös kriittiset äänet mukaan avoimeen keskusteluun. Ei vain kokoukseen, jossa kuunnellaan hallituksen esitys, vaan tilaisuuteen, jossa kysytään: ketkä ovat valmiita auttamaan ja millä osaamisella?
Toinen askel: perustetaan heti 4–5 avointa työryhmää.
Ei nimityksiä vain vanhoille tutuille, vaan avoin haku. Työryhmät voisivat olla esimerkiksi:
talous ja varainhankinta,
olosuhteet ja hallihankkeet,
junioritoiminta ja kouluyhteistyö,
viestintä ja näkyvyys,
kilpailutoiminta ja seurapalvelut.
Jokaisessa ryhmässä pitäisi olla vähintään puolet sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole nykyisen liittohallituksen tai perinteisen sisäpiirin vakionimiä.
Kolmas askel: tehdään osaamiskartoitus.
Jääpalloperheessä on varmasti ihmisiä, joilla on kokemusta yritysmyynnistä, taloudesta, juridiikasta, viestinnästä, tapahtumatuotannosta, rakentamisesta, juniorivalmennuksesta, digitaalisista palveluista ja sponsoroinnista. Ongelma on, ettei heitä ole systemaattisesti etsitty eikä kutsuttu mukaan. Liiton pitäisi julkaista yksinkertainen lomake: “Haluatko auttaa suomalaista jääpalloa?” Siinä kysyttäisiin osaamista, käytettävissä olevaa aikaa ja kiinnostuksen kohteita.
Neljäs askel: seuroille enemmän todellista valtaa ja vastuuta.
Jos liitto on talouskriisissä, seuroja ei voi kohdella vain kokousääninä tai maksajina. Seurojen pitää päästä mukaan suunnittelemaan liiton palveluita ja prioriteetteja. Liiton pitäisi kysyä seuroilta suoraan: mitkä kolme asiaa liiton pitää hoitaa välttämättä, mistä voidaan luopua ja mitä seurat voivat itse ottaa vastuulleen?
Viides askel: hallituksen uudistaminen.
Tätä ei voi kiertää. Jos lajin ongelma on pieni sisäpiiri, silloin myös liiton hallituksen kokoonpanoa pitää tarkastella kriittisesti. Tarvitaan ihmisiä, joilla on näyttöä rahoituksen hankkimisesta, johtamisesta, viestinnästä, olosuhdetyöstä ja junioritoiminnan kasvattamisesta. Pelkkä pitkä historia lajin parissa ei saa enää riittää hallituspaikkaan.
Hyvä tavoite olisi, että syysliittokokoukseen mennessä jokaiselle hallituspaikalle haetaan avoimesti ehdokkaita ja kerrotaan julkisesti, mitä osaamista hallitukseen tarvitaan.
Kuudes askel: lopetetaan portinvartijuus.
Jos joku uusi ihminen tarjoaa apua, häntä ei pidä ensimmäiseksi epäillä, vähätellä tai ohjata sivuun siksi, ettei hän kuulu vanhaan piiriin. Tämä on monen pienen lajin ongelma: ensin valitetaan, ettei ole tekijöitä, ja kun uusia tekijöitä tulee, heitä ei päästetä oikeasti vaikuttamaan.
Jääpallossa pitää siirtyä ajatteluun: kaikki, jotka haluavat rakentaa lajia, ovat voimavara — eivät uhka.
Seitsemäs askel: 90 päivän pelastusohjelma.
Heti pitäisi tehdä konkreettinen kolmen kuukauden ohjelma:
Ensimmäisen 30 päivän aikana liitto julkaisee talouden tilannekuvan, avaa ilmoittautumisen työryhmiin ja kutsuu seurat kriisifoorumiin.
Seuraavan 30 päivän aikana työryhmät tekevät ehdotukset: mistä saadaan rahaa, miten viestintää parannetaan, miten juniorimäärää kasvatetaan ja mitä liiton pitää lopettaa.
Viimeisen 30 päivän aikana hallitus ja seurat päättävät konkreettisista toimista, vastuuhenkilöistä ja aikatauluista.
Kahdeksas askel: juniorit ja vanhemmat mukaan.
Jos laji haluaa selvitä, se ei voi pyöriä vain aikuisten sarjatoiminnan ja vanhojen rakenteiden ympärillä. Juniorien vanhemmissa on valtava määrä osaamista. Heidän kauttaan löytyy yritysyhteyksiä, talkoovoimaa, someosaamista, tapahtumaosaamista ja uusia verkostoja. Heidät pitää kutsua mukaan rakentajiksi, ei vain kyyditsijöiksi ja maksajiksi.
Yhdeksäs askel: uusi viesti ulospäin.
Jääpallo ei voi näyttäytyä ulospäin lajina, joka riitelee, supistuu ja selittelee. Viestin pitää olla: “Suomalainen jääpallo uudistuu, avaa ovensa ja kutsuu uusia tekijöitä mukaan.” Tämä vaatii uskottavia tekoja, ei vain tiedotteita.
Kymmenes askel: johtajuuden pitää muuttua.
Nykyisessä tilanteessa ei riitä, että samat ihmiset lupaavat tehdä enemmän samoilla toimintatavoilla. Jos 20 vuoden aikana uusia ihmisiä on tullut liian vähän mukaan, se on johtamisongelma. Silloin pitää kysyä suoraan, ovatko nykyiset toimijat kykeneviä avaamaan ovia aidosti uusille ihmisille.
Nyt pitää avata jääpallon ovet. Ei näennäisesti, vaan oikeasti.
Tarvitaan avoin haku työryhmiin, seurojen vahvempi rooli, hallituksen osaamispohjan uudistaminen, juniorivanhempien ja entisten pelaajien aktivointi, selkeä 90 päivän kriisiohjelma ja ennen kaikkea kulttuurin muutos: suomalainen jääpallo ei voi enää olla pienen sisäpiirin hallitsema laji.
Jos uusia tekijöitä ei päästetä mukaan nyt, seuraava kriisi ei ole enää vain henkilöstövähennys. Se voi olla koko liittotoiminnan olemassaolon kriisi.
Kaikkea hyvää Tobias…
Tobias Karlssonille BandyliigaToimitus haluaa toivottaa voimia tähän vaikeaan tilanteeseen ja kaikkea hyvää uusille poluille. Karlsson on tehnyt vuosien ajan työtä suomalaisen jääpallon eteen, ja siitä kuuluu kiitos. Toivottavasti tulevaisuus tuo eteesi uusia mahdollisuuksia, joissa sinun osaamisen ja kokemus pääsevät jälleen oikeuksiinsa.
Comments (5)
Bandy13
Suomalainen jääpallo ja varsinkin Bandyliiga on käytännössä pyörinyt jo tähän asti ihan seurojen pillin mukaan. Ei laji edisty mitenkään jos seurat kertoo mitä liiton pitää tehdä vaan liitto kertoo miten seurat tekevät ja toimivat sen mukaan. Mielestäni pitäisi tehdä selkeä rajaus siihen, että jos liitto tuo jotain uusia asioita jotka voisivat auttaa seuroja ja liittoa rahallisesti niin niistä ei kysyttäisiin seuroilta että onko tämä asia ”OK” mikäli näin tehtäisiin ja vaadittaisiin kaikilta hyväksyntä asiaan. Liiton pitäisi päin vastasesti jatkossa kertoa, että tulemme tekemään näin joka tulee hyödyttämään liittoa esimerkiksi rahallisesti ja se kompensoi seuroja näin.. Enemmän johtavaa tekemistä liiton suunnilta seuroille kuin se, että kysellään 2 kertaa vuodessa kokouksissa, että voisiko tämä olla hyvä. Mikään muu lajiliitto ei toimi tämän tyylisesti, ei edes ne pienimmätkään.
Pointtina se, että jos haluamme liiton ja suomalaisen jääpallon kehittyvän samalle tasolle kuin muut palloiluliitot, on liiton oltava se kapellimestari tässä orkesterissa, jota seurat tulevat soittamaan.
Pelaaja #1
Kiinnostava homma. Mitenköhän syvä taloudellinen kriisi onkaan jos liiton tiedotteen mukaan menee “muutama vuosi” tilanteen tasapainottamiseen? Tämä siis nyt tapahtuneesta irtisamomisesta huolimatta.
Toimitus
Bandy13 & Pelaaja #1
Hyviä ja tärkeitä huomioita molemmilta.
Suomalaisen jääpallon yksi iso peruskysymys on juuri tämä: kuka lajia johtaa? Tällä hetkellä tuntuu liian usein siltä, että liitto reagoi seurojen toiveisiin, pelkoihin ja vastustukseen sen sijaan, että se määrittelisi selkeän suunnan ja veisi lajia määrätietoisesti eteenpäin.
Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri johtaa siihen, että yksittäiset seurat tai niiden puheenjohtajat voivat käytännössä pysäyttää kehityksen uhkaamalla vetäytymisellä sarjasta. Se on koko lajin kannalta vaarallinen asetelma. Jos jokainen uudistus voidaan torpata sillä, että joku seura ilmoittaa, ettei se lähde mukaan, silloin lajia ei johdeta kokonaisuuden edun mukaan, vaan pienimmän yhteisen nimittäjän kautta.
Tällainen tilanne tekee liitosta heikon ja päätöksenteosta varovaista. Silloin ei uskalleta uudistaa sarjajärjestelmää, kaupallisia malleja, mediaoikeuksia, ottelutapahtumia tai yhteisiä velvoitteita, koska pelätään, että joku loukkaantuu tai uhkaa jäädä pois. Lopulta kaikki häviävät: liitto ei kehity, seurat eivät saa uusia tuloja, sarjan arvo ei nouse ja lajin uskottavuus ulospäin kärsii – näin on toimittu vähintään viimeiset 20 vuotta – valitettavasti!.
Totta kai seurojen taloudelliset ja toiminnalliset realiteetit pitää huomioida. Ketään ei pidä ajaa mahdottomaan tilanteeseen. Mutta jos seura haluaa osallistua valtakunnalliseen pääsarjaan, sen pitää hyväksyä myös se, että sarjalla on yhteiset pelisäännöt, yhteiset kehitystavoitteet ja liiton määrittämä suunta. Bandyliiga ei voi olla kokoelma erillisiä saarekkeita, joissa jokainen seura valitsee itse, mihin yhteisiin hankkeisiin se osallistuu.
Liiton pitäisi pystyä sanomaan selkeästi: nämä ovat sarjan ehdot, tämä on yhteinen kaupallinen malli, nämä ovat näkyvyys- ja viestintävelvoitteet, tämä on ottelutapahtumien minimitaso ja näin tuotot ja hyödyt jaetaan. Jos mukana ollaan, mukana ollaan yhteisillä säännöillä. Muuten sarjaa ei saada koskaan nostettua seuraavalle tasolle.
Vetäytymisuhkailu ei saa olla hyväksytty neuvottelukeino suomalaisessa jääpallossa. Se voi lyhyellä aikavälillä suojata yhden seuran omaa asemaa, mutta pitkällä aikavälillä se rapauttaa koko lajin uskottavuutta. Lajin tulevaisuus ei voi rakentua sen varaan, että päätöksiä tehdään sen mukaan, kuka uhkaa kovimmin.
Juuri tämän takia liiton johtajuutta tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Seuroja pitää kuulla, mutta koko lajin etua ei voi alistaa yksittäisten seurojen puheenjohtajien veto-oikeudelle. Jos suomalainen jääpallo haluaa kasvaa, sen täytyy päästä irti kulttuurista, jossa kehitys pysähtyy aina ensimmäiseen vastalauseeseen.
Tomppa
Tämä on todella ikävä juttu,kuka rupeaa tekemään irtisanottavan työt jatkossa jos liiton toimistoon jää vain yksi palkattu?!.Onko meillä enää toimiva sarja/sarjoja kun uusi ”kausi”on alkamassa?.Tämä on kai se lopputulos kun seuroja on vähentynyt rajusti viimeisen 20 vuoden aikana,ei ole kunnollisia alasarjoja mikä sitten tarkoittaa pitkässä juoksussa että homma kutistuu entisestään/vähemmän maksajia!.Kyllä Suomi bandyn tilanne on todella vakava ja parannusta ei kai ole näköpiirissä=kuihtuva laji kuihtuu vielä enemmän?!.Voisiko ajatella että kysyttäisin ihan kiltisti neuvoja Ruotsalaisilta että mitä he tekisivät tässä tilanteessa onhan siellä jääpallo hyvin voiva laji.Suomen jääpalloa ei pelasta yksi tai viisi hallia, kyllä tämä on niin asenteista kiinni koska isoja tekojäitä on jo monelle paikkakunnalle rakennettu mutta jääpallo seuroja ei vaan synny,ja sitä myöten rekisteröityjä harrastajia ei tule lisää ja rahakirstua kasvattavia pelaajia.Kysymysmerkkejä on monta vastaukset vain puuttuu.Syksyllä nähdään missä Suomi jääpallo makaa,hyvää kesää kuitenkin kaikille.
Toimitus
Tomppa,
Hyvin kirjoitettu ja valitettavan aiheellinen huoli.
Suomen jääpallon tilanne on todella vakava, eikä sitä ratkaista yhdellä päätöksellä, yhdellä hallilla tai yhden ihmisen työpanoksella. Jos liiton toimistoon jää vain yksi palkattu henkilö, on aivan aiheellista kysyä, miten sarjojen pyörittäminen, seurojen tukeminen, viestintä, kehitystyö ja koko lajin arki jatkossa hoidetaan.
Tässä kohtaa seurojen pitäisi ymmärtää, että nyt ollaan viimeisillä hetkillä. Jos meillä ei ole toimivaa liittoa, ei meillä pian ole toimivaa Bandyliigaa, alempia sarjoja eikä junioreiden kasvupolkua. Silloin ongelma ei ole enää vain liiton ongelma, vaan koko lajin yhteinen ongelma.
Olen samaa mieltä myös siitä, että katse pitäisi nostaa omista poteroista laajemmaksi. Jääpallon pitää pystyä laajentumaan naapurikuntiin, uusiin kaupunkeihin ja uusille paikkakunnille. Pelkät tekojäät eivät riitä, jos niiden ympärille ei synny seuroja, junioritoimintaa, valmentajia, tapahtumia ja paikallista innostusta.
Ruotsista voisi varmasti kysyä neuvoja nöyrästi ja avoimin mielin. Ei siksi, että kopioisimme kaiken suoraan, vaan siksi, että siellä jääpallo on onnistunut säilyttämään asemansa aivan eri tavalla kuin Suomessa. Meidän pitäisi uskaltaa oppia niiltä, jotka ovat onnistuneet paremmin.
Nyt tarvitaan yhteistyötä, ei vastakkainasettelua. Tarvitaan seuroja, jotka ajattelevat koko lajia, eivät vain omaa seuraavaa kauttaan. Tarvitaan liitto, seurat, vapaaehtoiset, kunnat ja tukijat saman pöydän ääreen. Vain yhdessä voimme kääntää suunnan.
Kevätkokouksessa nähdään paljon siitä, missä suomalainen jääpallo todella makaa. Toivottavasti vielä löytyy yhteinen tahto pelastaa ja rakentaa tätä lajia eteenpäin.