Onko jääpallolla jotakin opetettavaa jääkiekolle? Suomalainen jääkiekko sai lyhyen ajan sisällä kaksi pysäyttävää uutista. Ensin Jori Lehterä päätti pelaajauransa kesken kauden. Nyt yksi maamme menestyneimmistä jääkiekkovalmentajista, Kari Jalonen, ilmoitti lopettavansa valmentamisen välittömästi. Kaksi erilaista uraa, kaksi yllättävää ratkaisua – mutta yksi yhteinen kysymys: mitä urheilulle tapahtuu, kun sydän ei enää ole mukana? Jori Lehterä ehti pelata HIFK vain neljä liigaottelua ennen lopettamispäätöstään. Hän kertoi myöhemmin huomanneensa, ettei jääkiekko enää tuntunut kaiken sen vaatiman vaivan arvoiselta. Tänään maanantaina 19. lokakuuta tuli seuraava uutinen. Tapparan päävalmentaja Kari Jalonen ilmoitti, että hänen pitkän valmentajauransa keskeinen voimanlähde, oma into ja draivi, oli hiipunut. Edessä oli eläkkeelle siirtyminen. Molemmat ovat jääkiekolla paljon saavuttaneita ammattilaisia. Molemmat olisivat voineet jatkaa. Mutta lopulta kumpikin päätti toisin. Onko suomalaisessa jääkiekossa jotakin rikki? Kaksi yksittäistä ratkaisua eivät tietenkään todista koko lajin olevan ongelmissa. Ne kuitenkin herättävät ajatuksia, jotka ulottuvat paljon jääkiekkoa laajemmalle. Entä jos urheilusta on tullut niin suurta liiketoimintaa, että sen alkuperäinen tarkoitus – pelaamisen ilo – on vaarassa jäädä kaiken muun varjoon? Jääpallossa ei pelata rahan vuoksi Kun katse käännetään suomalaisen jääpallon puoleen, vastassa on hyvin erilainen urheilumaailma. Bandyliigan pelaaja lähtee usein aamulla töihin, viettää päivän työpaikallaan ja kiirehtii illalla harjoituksiin. Viikonloppuna edessä saattaa olla satojen kilometrien vieraspelimatka. Perheelle jää vähemmän aikaa, vapaaillat kuluvat kentällä ja talven pakkaset koettelevat toisinaan kovintakin jääpalloilijaa. Ja kaiken tämän vastineeksi pelaaja saa harvoin merkittävää taloudellista korvausta. Silti hän tulee seuraaviin harjoituksiin. Ja seuraaviin. Vuodesta toiseen. Miksi? Koska jääpallo merkitsee hänelle jotakin. Koska oma seura, joukkuekaverit, kilpailu, onnistumiset ja yhdessä koetut pettymykset ovat asioita, joita rahassa ei voi mitata. Jääpallossa sydän on usein tärkeämpi kuin lompakko. Samaa voidaan sanoa valmentajista, joukkueenjohtajista, huoltajista, seuratoimitsijoista ja lukemattomista vapaaehtoisista. Ilman heitä suomalainen jääpallo ei yksinkertaisesti pyörisi. Mutta voiko pelkällä sydämellä elää? Tähän liittyy kuitenkin toinen, huomattavasti vaikeampi kysymys. Onko oikein, että pieni urheilulaji joutuu vuodesta toiseen turvautumaan ihmisten loputtomalta tuntuvaan talkoohenkeen? Jos jääpalloilija tekee täyden työpäivän, harjoittelee illalla, matkustaa viikonloput ja maksaa vielä osan harrastamisestaan omasta pussistaan, missä vaiheessa rakkaus lajiin alkaa muuttua kohtuuttomaksi uhraukseksi? Entä valmentaja, joka hoitaa harjoitukset, ottelut, pelaajakeskustelut ja joukkueen arjen muun työnsä ohessa? Tai seuran puheenjohtaja, joka tekee viikossa kymmeniä tunteja palkatonta työtä pitääkseen seuransa hengissä? Heilläkin on perheet, työ, oma elämä ja rajallinen määrä voimia. Jääkiekossa pelaaja tai valmentaja voi jättää taakseen hyvin palkatun ammatin. Jääpallossa vaarana on, että ihminen menettää ensin vapaa-aikansa, sitten voimansa ja lopulta rakkautensa koko lajiin. Sydän ei saa olla suomalaisen jääpallon loputtomasti käytettävissä oleva ilmainen polttoaine. Jääpallon suurin vahvuus on säilytettävä Jääpallon ei tarvitse muuttua jääkiekoksi. Meidän ei tarvitse rakentaa lajista miljoonabisnestä, jossa kaikkea mitataan rahassa, televisioyleisöissä ja kaupallisessa näkyvyydessä. Mutta meidän täytyy pystyä kehittämään olosuhteita, helpottamaan seuratyötä ja huolehtimaan siitä, etteivät samat ihmiset joudu kantamaan kaikkea vastuuta vuodesta toiseen. Tarvitsemme uusia pelaajia, uusia vapaaehtoisia ja ennen kaikkea nuoria, jotka löytävät jääpallosta saman ilon kuin edelliset sukupolvet. Jos nuori pelaaja näkee jääpallon vain loputtomina harjoitusiltoina, pitkinä matkoina ja jatkuvana kiireenä, kuinka moni haluaa jatkaa aikuiseksi asti? Mutta jos hän näkee joukkueen, yhteisön ja lajin, johon on ilo kuulua, jääpallolla on tulevaisuus. Tässä on kysymys koko suomalaisen jääpallon elinvoimasta. Mitä voisimme oppia Lehterältä ja Jaloselta? Jori Lehterän ja Kari Jalosen ratkaisuja voidaan ihmetellä. Niitä voidaan arvostella erityisesti ajoituksen vuoksi. Molempien lähtö jätti oman joukkueensa vaikeaan tilanteeseen. Mutta ehkä voisimme myös arvostaa sitä, että ihminen tunnistaa hetken, jolloin oma sydän ei enää ole tekemisessä mukana. Sillä ilman aitoa halua ei synny parasta mahdollista pelaajaa, valmentajaa eikä seuratoimijaa. Jääpallon tulevaisuutta ajatellen meidän pitäisi kysyä jokaisen kauden kynnyksellä muutakin kuin sitä, montako pelaajaa joukkueella on tai riittävätkö rahat sarjan läpiviemiseen. Meidän pitäisi kysyä, viihtyvätkö ihmiset lajin parissa. Onko pelaajalla edelleen hauskaa? Jaksaako valmentaja? Saako vapaaehtoinen tekemisestään muutakin kuin lisää vastuuta? Ja ennen kaikkea: haluavatko he olla mukana vielä viiden vuoden kuluttua? Lopulta ratkaisee sydän Suomalaisella jääpallolla ei ole jääkiekon rahoja, yleisömääriä eikä suurta kaupallista koneistoa. Mutta sillä on jotakin, jonka arvoa ei pidä koskaan vähätellä. Sillä on ihmisiä, jotka tulevat kentälle siksi, että he todella haluavat olla siellä. Se on valtava voimavara. Silti meidän on muistettava, ettei rakkaus lajiin tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi antaa sille kaikkensa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Meidän tehtävämme ei ole vain saada ihmisiä rakastamaan jääpalloa. Meidän tehtävämme on rakentaa sellainen jääpalloyhteisö, jossa tuo rakkaus voi säilyä vuosikymmeniä. Sillä lopulta urheilun tärkein kysymys ei ole, kuinka paljon siitä maksetaan. Vaan miksi sitä halutaan tehdä. Ja kun vastaus löytyy sydämestä, olemme urheilun kaikkein olennaisimman asian äärellä. Rahalla voidaan ostaa paljon, mutta aitoa rakkautta lajiin ei voi ostaa. Päätoimittajan yöllisiä mietteitä…..