1912

HIFK jatkoi suomalaisen jääpallon valtiaana ja saavutti kolmannen peräkkäisen mestaruutensa. Viipurin SLU haastoi helsinkiläiset loppuottelussa, mutta HIFK ratkaisi tittelin selvästi maalein 10–3.

SM-loppuottelu 23. helmikuuta 1913 Viipurissa:
HIFK–Viipurin SLU 10–3
HIFK:
SLU:
Erotuomarit: C. Lindberg
Yleisöä:

Näin lehdistö näki ottelun:
Viipurin S. L. U. ja H:gin I. F. K. olivat tänä vuonna läpäisseet ne alkukokeet, jotka oikeuttavat joukkueen pääsemään kilpailemaan Suomen bandymestaruuskilpailujen loppuotteluun. Toissa sunnuntaina klo 1 päivällä tämä bandypelin harrastajain keskuudessa mielenkiinnolla odotettu ottelu pidettiin H:gin Luistinklubin radalla.

Pelikenttä oli kurjassa kunnossa: jää pehmeätä ja paikoittain vallan epätasaista ja useat ammottavat vesilätäköt olivat erehtymättömän varmoja „fullbakkeja” pallon kululle ja toisaaltaan olivat ne mieluisia „kuhnekylpyjä” innostuneille pelaajille, koskapa he taistelun tuoksinassa oikein ahnaamalla koettivat sekä vatsallaan että selällään sillä kuhnimiseen kuuluvalla kaikkein pehmeimmällä paikalla nauttia vilposen veden herkullisuutta.

Mutta itse otteluun. Alku oli reipas; kummallakin puolen alettiin varmasti ja rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua saavat S. L. U:laiset pari joutuisaa hyökkäystä I. F. K:n maalia kohden, joista toisen helsinkiläisten maalivahti vasta viime tingassa kykeni torjumaan. I. F. K. saa tämän jälkeen myös aikaan vaarallisen hyökkäyksen, mutta muuten pelattiin sangen tasaväkisesti. Nuoret S. L. U:laiset tekivät pelitavallaan edullisen vaikutuksen. Lyönnit olivat yleensä varmoja ja pallo pysäytettiin hyvin. Liikkuvaisuutta ei kuitenkaan kaikilla pelaajilla näyttänyt olevan tarpeeksi. 20 min. kuluttua oli S. L. U:n maali pahemmassa kuin pulassa ja jos I. F. K:n vasempana ulkohyökkääjänä olisi ollut joku näppärämpi mies, niin varmaan olisi pallo löytänyt tiensä S. L. U:n maaliin.

Muutaman minuutin kuluttua on I. F. K:n vasen sivusta jälleen „alhaalla” ja vas. sisäh. Horn saavuttaa joukkueelleen ensimmäisen maalin. Ja tuskin olivat kaikki S. L. U:n pelaajat ennättäneet asettua paikoilleen, kun pallo taasen käy vierailla viipurilaisten maalissa — molemmat peräkkäin seisovat puolustajat kun tekivät oikein viimeen käyvän harhauksen ja päästivät I. F. K:n keskushyökkääjän vapaasti kuljettamaan pallon maaliinsa. Luultiin nyt yleisesti, että I. F. K:laiset saamiensa maalien innostamina alkaisivat täydellisesti hallita peliä. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; huono jää oli kai suurimpana esteenä. Onni oli sen sijaan myötäinen viipurilaisille ja yleensä pelasivat he jäljellä olevan ajan ensi puoliaikaa hyvästi. 25 min. kuluttua sai S. L. U. yleisön riemuksi ensimmäisen maalinsa ja tämä antoi viipurilaisille vielä suuremman peli-innostuksen. Pian oli pallo jälleen I. F. K:n maalissa, mutta erotuomari julisti sen mitättömäksi — kuului olleen „off-side”. Noin 38 min. kuluttua saa S. L. U. kulmalyönnin ja saavuttaa sen avulla maalin, mutta erotuomari julistaa jonkun virheen takia kulmalyönnin uudestaan suoritettavaksi. Se ei mene „centeriin” ensi lyönnillä maaliin, vaan aiheutuu siitä I. F. K:n maalin edustalle rytäkkö ja vikkelä Ahnger naksauttaa pallon siitä toisen kerran helsinkiläisten maaliin. Ja kun S. L. U:n keskushyökkääjä vähää ennen loppua, myös kulmalyönnistä saavuttaa joukkueelleen kolmannen ja johtavan maalin, ei yleisö voi muuta kuin äänekkäästi käsientaputuksilla osottaa suosiotaan nuorille viipurilaisille. Ensipuoliaika päättyi tähän eli siis S. L. U:n voittoon 3 maalilla 2 vastaan.

Toista puoliaikaa odotettiin tietysti suurella jännityksellä. Alussa näyttikin, että nuoret viipurilaiset tulisivat pelaamaan samalla innolla ja onnella tottuneita I. F. K:laisia vastaan. Mutta eipä aikaakaan kun jo pelin luonne muuttui suuresti. Väsymättömät, moniin hurjiin otteluihin tottuneet „toverit” alkoivat yhä enemmän hallita pelin kulkua ja nopeilla hyökkäyksillä saivat pallon lyhyillä väliajoilla käymään S. L. U:laisten maalissa. Viimemainittujen peli ei ollut enää samaa kuin ensimäisellä puoliajalla, lukuunottamatta hyökkääjälinjaa, joka koko ottelun ajan pelasi samalla innolla ja tarmolla. „Sisu loppui”, kuten urheilijain keskuudessa yleensä sanotaan ja tuohon loppumiseen oli kai myös osaksi syynä ne „intermetsot”, mitkä pelaajien ja erotuomarin kesken ajoittain syntyivät. Lopputuloksena oli I. F. K:n täydellinen voitto 10 maalilla 3 vastaan (2—3, 8—0).

H:gin I. F. K. joukkue suoriutui nyt siis kolmannen kerran järjestyksessä voittajana ja sen on tämä joukkue arvoinenkin. Vuosi vuodelta on se harjoittanut säännöllisesti ja metoodillisesti. Niinpä tänäkin vuonna. Tuskin olivat pääkaupungin läheiset merenlahdet saaneet jääpeitteensä, kun jo näki punapaitaisia „tovereita” bandya lyömässä. I. F. K. on täysin ymmärtänyt, ettei nykyajan urheilukilpailuissa voitto tavoittelijalle lankea kuin omena puusta, vaan tuon voiton takana täytyy olla säännöllinen, metoodillisesti oikea harjoitustapa. Vasenta ulkohyökkääjää lukuunottamatta ovat kaikki pelaajat miehiä paikallaan. Hyökkääjälinjan peli voisi olla vieläkin parempaa.

Viipurin S. L. U.! Arvostella tätä nuorta seuraa saman mittapuun mukaan kuin I. F. K:ta osottaisi suurta ymmärtämättömyyttä. Vuoden vanha joukkue! Mielestämme vaatii hyvän joukkueen kasvattaminen aikaa vähintään pari kolme vuotta. Mutta sittenkin teki S. L. U. joukkue edullisen vaikutuksen. Luulen, että joukkue on käyttänyt kaikki mahdolliset vapaa-ajat lukujen lomassa harjoitukseen, sillä muuten ei voi selittää joukkueen näin pitkälle kehittynyttä pelitaitoa. — Helsinkiläiset kuljettivat palloa enimmäkseen sivuhyökkääjillään, viipurilaiset taasen koettivat lyhyillä „maapassauksilla” saada aikaan hyökkäyksiä, jotka kyllä tuottivat vastapuolella puolustajille suurta työtä. Tämä pelitapa johtui yksinkertaisesti siitä, että S. L. U:n kolme keskushyökkääjää ovat etevämpiä tehtävässään kuin sivuhyökkääjät. Tällainen suhde tietysti pakottaa siihen, että keskusta enimmäkseen johtaa hyökkäykset ja vain silloin tällöin käy pallo lyhytaikaisella vierailulla sivustalla, josta se miltei poikkeuksetta seuraavassa silmänräpäyksessä lähetetään keskustaan takaisin. Bandypelissä voi kyllä tämäntapainen pelitapa leikin nopean luonteen takia käydä päinsä, mutta ainakin jalkapallopelissä on se epäedullisempi sivustahyökkääjäpeliä.

Muuten pelasivat S. L. U:n kolme keskushyökkääjää keskenään ensiluokkaisesti; pallo annettiin nopeasti vierustoverille ja koko ajan pidettiin yllä murhaavaa vauhtia, mikä juuri on mainio ominaisuus. Keskushyökkääjä Mäkinen ja vas. sisähyökkääjä Ahnger olivat parhaat ja pelasivat kumpikin varmaa, tarmokasta ja joutuisaa hyökkääjäpeliä. Ulkohyökkääjien on oltava liikkuvaisempia ja välttämättä pysyttävä enemmän „ylhäällä” — „off-siden” rajalla.

S. L. U:n tukimiehet saisivat olla liikkuvaisempia. Puolustajat pelasivat ajoittain mainiosti. Muuten lyövät S. L. U:n tukimiehet ja puolustajat pallon miltei säännöllisesti jäätä myöten, mikä tietysti „passauksissa” on paikallaan, mutta kun esim. oma maali on vaarassa, on voimakas ilmalyönti miltei välttämätön. Mutta yleisesti arvostellen nuoressa S. L. U. joukkueessa niin paljon hyviä ominaisuuksia ja ennen kaikkea luotettavaa väkeä, ettei voi muuta kuin vilpittömästi toivottaa hyvää jatkoa tälle kauniille alulle.

Erotuomarin tehtävää hoiti polyt. C. Lindberg, mutta ei hän vielä tälläkään kertaa voinut vapautua vasta-alkajan kaikista heikkouksista.

Yleisöä oli rumasta säästä huolimatta saapunut kilpailupaikalle kohtalaisesti — mutta koska tällaiset kilpailut tulevat järjestäjille ja osanottajille taloudellisesti kannattaviksi?