1932

Sudet nousi jälleen Suomen mestariksi keräämällä seitsemän pistettä yksinkertaisessa sarjassa. KIF saavutti hopeaa ja ViPS pronssia. Sarjamuoto korosti nyt koko talven tasaista menestystä yksittäisten cup-otteluiden sijasta.

Mestari sarjataulukon perusteella

Näin lehdistö näki ratkaisevat hetket:
Eilinen, kansallisen jääpalloilu-kilpailumme ratkaiseva päivä, oli jälleen viipurilaisten, kuten niin usein aikaisemminkin juuri tällaisina hetkinä. Silloin kun kysytään pelaajilta hermovoimaa ja ottelumieltä, niin vetää meidän jääpallopeli-pääkaupunkimme pitemmän tikun. Helsinki ei siis ainakaan tämän pelikauden umpeuduttua voi sanoa, että ”Ukko Jääpallohen­geniä” siirtäisi kämppänsä heidän asun­nuksiinsa.

Olen pitkin talvea hieman päivinyt viipurilaisten seilaus-tyyliä hyökkäys­pelissä, ja väittänyt, että helsinkiläi­nen peli tässä kohdin on enemmän yh­tenäisempää ja oikeaoppisempaa joukkuepeliä. Nyt ehkä voidaan sanoa, että minäkin näinä suurina antautumi­sen päivinä luovuin suuresta luotta­muksestani, ja palasin hyvässä järjestyksessä entiseen uskoon. Ei, rohkenen yhä jatkuvasti pitää kiinni katsantokannastani ja väittää asian yhä jatkuvasti siltä kohdaltaan olevan entisellään.

Eilinen ratkaisuottelu vuoden 1932 jääpallomestaruudesta ei pelilaatunsa nähden ollut mikään korkealuokkainen. Aina silloin kuin jotakin ratkaisevaa on kysymyksessä särkyy teknillinen eh­jyys. Tästä säännöstä ei poikettu ei­lenkään. Heti alkuminuuteista alkaen alettiin molemmin puolin heiluttamaan mailaa hyvin rohkealla tavalla, ja kun pelituomarinakin vielä oli niin suuri suora­viivaisen pelin kannattaja kuin Viinok­sa, niin ymmärtää täytyy, että pelistä muodostui ottelu enemmän mies miestä, kuin joukkue joukkuetta vastaan. Tässä hengessä sitten ratkaistiin vuoden jääpallomestaruus.

Niin hartaasti kuin eilen pääkaupun­kilaiset Pallokentällään toivoivatkin KIF:lle ensimmäistä jääpallomesta­ruutta, niin todettiin peliminuuttien vanhetessa, että ”ei maha mittään” hel­sinkiläinen joukkuepeli viipurilaisille ratkaisevalla hetkellä. Sudet puolusti­vat luolaansa peräänantamattomalla si­sukkuudella; harmaapaitaiset taisteli­vat hampaat irvistyksessä kuin ainakin erämaankin pedot pentulaumansa puoles­ta, tässä tapauksessa mestaruusmita­liensa.

Luulin jo, että KIF:n joukkue, jonka runko on myöskin useat vuodet saanut va­lautua yhteen, pystyisi säilyttämään malttinsa tosipaikankin tullen. Siinä erehdyin. Kun vanhat pelaajat pelin tuoksinassa menettävät niin­kin pal­jon malttinsa, että päästävät yli huu­liensa karkeita, tilaisuuteen lainkaan sopivia sanoja, toinen toisilleen, niin kuvaa se suurta mielentilan menetys­tä. Sukupu peliken­tällä on suurta energian haaskaamista.

Toista oli Susien pelihengessä eilen. Kun kentän ajanosoittaja osoitti peli­ajasta kuluneen jo kolmisenkymmentä minuuttia, lähti Pallokentän pääkatso­mon lavekeilta liikkeelle, harmaapaitai­sen joukkueen nykyinen huoltaja ja ”isä” Lassi Mäkinen ”halpahintaisem­malle sivustalle”. Täällä tämä vanha erä-susi, kaikkien aikojen jääpallokes­kushyökkääjämme, jakeli neuvoja seu­raajilleen. En kuullut matkan etäisyy­den takia hänen sanojaan, mutta ne lie­nevät olleet ”kultajyviä” kentällä hää­riville viipurilaisille. Seuraavilla het­killä tehtiin pelin ratkaisumaalit. Kun peli sitten muodostui 2—1 numeroisek­si kuului äänekäs ”Pitkän-Lassin” ko­mento: ”Tiikertakaa otetta, pojat!” Niissä sanoissa oli ”Ukko Pekan” pon­ta takana. Sudet ratkaisivat sen jäl­keen vakuuttavalla tavalla voittonsa. Onneksi olkoon.

Muutamia havaintoja yksityisistä pe­laajista. Susien keskushyökkääjä Nyys­sönen pelasi eilisen ottelun jo meidän pääkaupunkilaistenkin silmissä ”mu­kiin menevästi”. Pojasta taitaa sitten­kin tulla aikaa myöten jotakin. Hän ni­mittäin osoitti eilen osaavansa käyttää mailaansa näppärästi, pystyi pujottele­maan todella susimaisella tavalla. Kun hän laukaisutilanteisiin saa vielä hieman enemmän nopeutta, lienee mies kypsä siihen tehtävään, johon häntä tä­män talvena jo eräiltä tahoilta tyrkytet­tiin.

Muista Susi-pelaajista mainittakoon, että Närvänen oli viipurilaispuolustuk­sen varmin mies. Mutta potevasti hääräsi Leppänenkin. Maalivahti Ve­gelius suoriutui tehtävästään onnistu­neesti. Taloudellisesti asiaa ajatellen voivat Sudet kiittää häntä eilisen sunnuntain hätärasormisuudesta.

Negatiivinen yllätys mielestäni oli eilen KIF:n maalivahti Leffkowitsch. Hän ajatteli tilanteita anteeksianta­mattoman useasti virheellisesti ja kou­rien varmuus ei ollut myöskään pallon liisteröimistaidossa riittävä. Helsinki­läisten oikea tukimies Nordberg kuului myös KIF:n joukkueen heikompiin renkaisiin, Laibert taas vahvimpiin.

Mestaruusloppuottelu ei ollut saanut väkeä liikkeelle niin paljon kuin sen ar­vo olisi vaatinut. Tähän vaikutti osal­taan aamupäivällä suoritetut propa­gandahiihtokilpailut, jotka olivat niel­leet osanottajien ja katselijoiden jouk­koon suuren määrän Pallokentän innok­kaita kävijöitä sekä jäätävä kylmä tuuli, mikä ei suinkaan ollut omiaan houkuttelemaan yleisöä kentälle. Jää oli kirkas ja hyvässä kunnossa, joskin hieman aaltoileva.

Pelitasoltaan ei ottelu jaksanut koho­ta korkealle, mutta vauhdikkuutensa ja tilanteerikkautensa takia jaksoi se pi­tää katselijoiden mielen vireellä. Susi­puolustuksen voimakkuus, mikä otti mustapaitaisilta aika ajoin ”luulot” pois, ratkaisi ottelun lopputuloksen, mitä täytyy pitää oikeana osuneena, joskin kahden maalin rako olisi ollut paikallaan. Susilla oli koko ottelun ajan aloite käsissään ja kykeni ratkai­sevilla hetkillä päättämään työnsä maaleihin. Harmaapaitojen työskentelyssä oli jotakin määrätietoista ja voitontahtoa, mikä lopullisesti ratkaisi heille mestaruuden.

Kiffen jo IIK-ottelussaan osoitti, et­tä kunto on laskemassa ja eilinen esi­tys yhä vain vahvisti tätä seikkaa. Mustapaitaiset ovat koko talven pelan­neet varsin tasaisesti eivätkä ole ker­taakaan tarvinneet poistua kentältä hävinneinä — jos emme ota huo­mioon alkutalven pik.sarjaotteluita, jolloin HJK rökkitti heidät. Sitä katke­rammalta mahtaa seuran kannattajista tuntua, että tämä talven ainoa tappio tuli juuri mestaruusloppuottelussa, jol­loin juuri pitäisi kyetä keskittymään ja esittämään lopulliset valtit. Oli­han Kiffenillä eilen maalin edustalla epäonneakin, mutta sittenkin olimme odottaneet enemmän. Puolustus ei toi­minut yhtä tehokkaasti kuin aikaisem­missa otteluissaan ja eturivi tahtoi pet­tää ratkaisevissa tilanteissa. Ilmeyttä herätti H. Weckströmin epävarma puo­lustajapeli. Osoittihan hän aikaisem­min hyviä enteitä kehittyä hyväksi puolustajaksi. Leffkowitschin ulos­syöksyt maalista olivat usein harkitse­mattomia. Tukimieslinjan parhain oli Hellsten, Wickström on ilmeisesti ala­kunnossa.

Ottelun erotuomari M. Viinoksa hoi­ti tehtävänsä hyvin viimeistä neljän­nestä lukuunottamatta, jolloin hänen olisi pitänyt kovemmin kourin tarttua kiinni kovaan peliin.

Pelin kulusta mainittakoon, että Su­det saivat ensin pelotteesta kiinni, jos­kaan harmaitten vierailut vastustajien maalin lähettyville olivat vaarattomia. Ensimmäinen täysosuma tuli vasta 30 min. pelin jälkeen. Aarne Hahl pääsi laidallaan karkuun ja kiisi kohti KIF:n maalia. Leffkowitsch hyökkäsi karku­laista vastaan, jolloin Hahl saattoi hel­posti vastaa pallon heittäytyneen Lef­fanin yli tyhjään maaliin. Minuuttia myöhemmin oli Kiffenillä tavallinen ti­laisuus tasoittaa peli. Kurre Weck­ström sai mainion keskityksen vasem­malta ja laukaisi läheltä. Pallo osui kuitenkin Vegeliuksen luistimeen. 35 min. kuluttua tuli Susien toinen maali. Jantunen pujotteli vasemmalla laidalla ja lähetti pallon keskelle. H. Weck­ström pysäytti kompeloiti pallon, mikä pompahti vapaana olevalle Nyyssöselle. Viimeksimainittu toimitti sen armotta ohi Leffkowitschin. Puoliaika päättyi 2—0 Susien eduksi.

Susien mestaruusjoukkue. K. Hahl, T. Hahl, A. Hahl, Loikkanen, Närvänen, Vegelius, Leppänen, Koskinen, Siren, Nyyssönen ja Jantunen.