1953

OPS voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 16 pisteellä. Veiterä sai hopeaa ja WP 35 pronssia. Yleisen mestaruuden ottelussa OPS kukisti TUL:n Oulun Työväen Palloilijat selvästi 4–0.

Finaali 15.3.1953, Lappeenranta
Yleisöä: 4712

Näinlehdistö näki ottelun:
Veiterä ja Oulun PS saivat tänään täällä pelata uusinta- ja ratkaisuottelunsa yllättävän suotuisissa olosuhteissa. Tosin oli jää hiukan pehmeä mutta ei se liikoja häirinnyt peliä. Tällä kertaa peli voitiin Oulun PS päihittämällä Veiterän 3—2 (2—0) hyvin jännittävän ja vauhdikkaan ottelun jälkeen. Kiistattomasti meni voitto oikeaan leiriin ja juuri sellaisin maaliluvuin, jotka suurin piirtein vastasivat pelin kulkua ja tilanteiden jakaantumista.

Ottelun erotuomarina toimi Savonlinnan Reino Heinonen saaden hyvän arvosanan työstään. Eräissä ottelun vaiheissa oli peli kehittyä kovaksi, liiankin kovaksi, mutta Heinonen osasi hallita tilanteen saaden pelaajat pian taas oikeisiin uomiin. Heinosen johdon ansiota oli pelin muodostuminen miehekkääksi.

Pääsylipun oli lunastanut 4.712 henkilöä, joka sai täyden vastineen rahalleen.

Ottelu oli varsin jännittävä ja vauhdikas. Keli oli hiukan raskas, joten peli kävi voimille. Näytti siltä kuin oululaiset olisivat lappeenrantalaisia paremmin osanneet sopeutua olosuhteisiin. Myöskin oli ilmeistä, että veiteräläisten kestävyys petti liian aikaisin. Ottelu alkoi hermostuneesti, ja Veiterä pysyi hermostuneena käsittämättömän kauan. Oulun PS vapautui jo melko aikaisessa vaiheessa. Lähinnä kaikkea sitä syystä, että Heikki Ollikainen tekaisi jo 3 min. pelin jälkeen maalin.

Toisella ottelujaksolla Veiterä sai hyvän otteen pelistään päästen tasoittamaankin 20 minuutin pelin jälkeen. Mutta kun Heikki Ollikainen taas onnistui viemään joukkueensa johtoon 5 min. Veiterän tasoituksen jälkeen, näytti Veiterän into jollain lailla lopahtavan.

Oulun PS:n taktiikkavoitto
Oulun PS yllätti hyvin määrätietoisella pelillään. Eturivi liikkui nokkelasti ja vikkelästi ”yössä”, kuin haitari, oli hyvin vaihteleva pelissään ja käytti menestyksellisesti n.s. pitkiä syöttöjä Veiterän tukilinjan aukkopaikoista. Tämä hajoitti Veiterän puolustuksen melko helposti ja usein. Koko puolustus taas työskenteli ”ehjää pussia” käyttäen. Se oli ehdottomasti suunnitelmallista ja tarkkaa. Ratkaisevimmaksi tekijäksi muodostui kuitenkin se, että Oulun PS:n miehet ampuivat paljon lujemmin ja nopeammin, suorastaan yllätyksellisesti.

Koko eturivi oli tasavoimainen. Seppo Ahtialto sai pytyn, ja hän joskus todellakin esitti mitä hienointa työtä keskustassa. Mutta muut eivät olleet paljonkaan häntä heikompia. Kaikkia elähytti reipas ja sisukas eteenpäin vievä henki. Alpo Aho ja Heikki Ollikainen väläyttelivät joskus vallan korkeinta luokkaa olevia temppuja. Veikko Allinen ei ollut yhtä tehokas kuin aikaisemmin.

Tukilinja oli hyvä. Toppari Pauli Heiskanen erinomaisen tarkka ja harkitseva keskustahmo. Reino Arvola parempi kuin Juhani Turpeenniemi, joka joskus pelasi hiukan hajamielisesti. Puolustajat Erkki Hedman ja Veijo Sohlo kovia ja häikäilemättömiä. Hedman niin liiaksi, että joutui jäähyllekin kerran. Pentti Veromaa maalissa aika onnistunut. Paljon hänellä oli työtä, vaikkakaan ei liian vaikeata.

Veiterä odottamattoman kesy
Runsaat kuukausi sitten voitti Veiterä 5–2 Oulun PS:n. Mahdollisesti silloin helppo (!) voitto kummitteli vieläkin. Ainakaan ei Veiterä tällä kertaa ollut silloisen veroinen. Veiterä joutui kylläkin pelaamaan yhdellä varamiehellä. Puolustaja Matti Tiainen oli sairas ja hänen tilallaan pelasi Jouko Taskinen.

Veiterän peli vaikutti kovin haluttomalta. Ei päästy kunnolla alkuunkaan. Odoteltiin ja viivyteltiin. Ja lisäksi eturivi oli sikäli hajalla, että välimiehet rajoittuivat aivan liiaksi pelaamaan ”alhaalla”. Näin jäi hyökkäystyö vain laitamie­sten ja keskusmiehen hoidettavaksi tärkeimmissä vaiheissa. Ilmeinen kärsi eniten kelistä ja hänen ”sammumisensa” loppui Veiteränkin eturivin yhteistyö. Toinen syy oli ilmeisesti tukimiesten liian avonainen ja rohkea syöksyily tällä kertaa. Koko joukkue joutui näin ollen olemaan joskus ihan väärissä asemissa, toisin sanoen hajalla. — Veiterän pelin kehitys ja kulku ei lähimainkaan ollut sen parhainta luokkaa.

Eturivin parhain ja yritteliäin oli todellakin tällä kertaa laitamies Hannu Airaksinen. Tukilinjassa kunnostautui ennen muita Risto Ovaska sivustallaan. Veikko Partanen oli suurin piirtein tyydyttävä, mutta Arvo Raitavuo onnettoman haparoiva. Puolustajista oli Matti Syväri tietenkin parempi kuin Jouko Taskinen, joka kuitenkin antoi erinomaisia välähdyksiä uinuvasta taidostaan. Maalivahti Antti Paloheimo saa ottaa Oulun PS:n toisen maalin syykseen. Pallo luiskahti käsistä pomppeliin.

Oulun maaleista teki Heikki Ollikainen kaksi ja Teuvo Teivainen yhden. Veiterän maaleista vastasivat Matti Serenius ja Hannu Airaksinen.

Mestarijoukkue: Pentti Veromaa, Erkki Hedman — Veijo Sohlo, Juhani Turpeenniemi — Pauli Heiskanen — Reino Arvola, Heikki Ollikainen — Teuvo Teivainen — Seppo Ahtialto — Veikko Allinen — Alpo Aho.

Veiterä: Antti Paloheimo, Matti Syväri — Jouko Taskinen, Arvo Raitavuo — Veikko Partanen — Risto Ovaska, Pentti Kekola — Arne Airaksinen — Pentti Immonen — Matti Serenius — Hannu Airaksinen.

Mestaritunnuksen
saivat oululaiset heti ottelun päätyttyä pelikentällä. Jaon suorittivat Leo Suurla ja Jonne Gustafsson. Yhteisiä pelajaisia ei voitu pitää, sillä jo melkoisen pian ottelun jälkeen astuivat oululaiset junaan kotimatkaa varten.