Ihminen sen takana epäonnistuu Yöllisten jalkapallon MM-kisaotteluiden jälkeen olen tehnyt päätökseni: puolueettomana jalkapallon kannattajana en katso enää turnauksen seuraavia otteluita. En järjestä mielenosoitusta. En polta pelipaitoja enkä vaadi muita liittymään mukaan. Suljen vain television. Se on minun äänetön boikottini. Minulle jalkapallo on näissä MM-kisoissa tapettu. Aluksi ajattelin syyllisen olevan VAR. Että juuri videotuomarointi on vienyt lajista spontaaniuden, oikeudenmukaisuuden ja sen tunteen, jonka vuoksi jalkapalloa katsotaan. Hetken asiaa pohdittuani ymmärsin kuitenkin, ettei itse teknologia ole varsinainen ongelma. VAR ei päätä mitään. Kamera ei suosi ketään. Hidastus ei valitse, mitä tilannetta tarkastellaan ja mikä jätetään huomiotta. Todellinen ongelma on FIFA, sen kaljupäinen pääpiru sekä järjestelmä, jonka se on luonut VARin ympärille. Ongelma ovat ihmiset, jotka päättävät, milloin teknologiaa käytetään, mitä kuvia päätuomarille näytetään ja millä perusteella lähes samanlaisista tilanteista annetaan täysin erilaisia ratkaisuja. VAR ei siis sinänsä ole epäonnistunut. Sen käyttäjät ja koko sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat. Kamera kuvaa sen, mitä kentällä tapahtuu. Hidastus pysähtyy juuri oikeaan hetkeen, viivat voidaan piirtää lähes millimetrin tarkkuudella ja tilanteita voidaan katsoa yhä uudelleen eri kulmista. Ongelma on järjestelmässä, joka VARia käyttää. Jossakin stadionin uumenissa tai erillisessä videokeskuksessa istuu kolme ihmistä ratkaisemassa, onko kentällä tapahtunut rike, virhe tai jokin muu asia, joka pitäisi näyttää päätuomarille. He valitsevat tilanteet, joita tarkastellaan. He päättävät, milloin kuvaa kelataan. He arvioivat, onko tuomarin tekemä ratkaisu riittävän selvästi väärä. Ja juuri siinä kohtaa hienolta näyttävä teknologia muuttuu jälleen ihmisten mielipiteeksi. MM-kisojen aikana minusta on tullut VAR-vastainen. En siksi, että vastustaisin teknologiaa. Päinvastoin. Vastustan sitä tapaa, jolla teknologiaa nyt käytetään. VAR pystyy tutkimaan, onko hyökkääjän hiuksenkärki paitsiossa. Kärjistäen voisi sanoa, että tukallinen pelaaja voidaan todeta paitsiossa tilanteessa, jossa kalju pelaaja saattaisi olla samalla vartalonasennolla sallituilla alueilla. Viivoja piirretään, kuvaa suurennetaan ja ruutua tarkastellaan kuin rikosteknisessä laboratoriossa. Samalla rangaistusalueella saa työntää, repiä, kampittaa ja osua jaloille niin, että ratkaisujen johdonmukaisuutta on lähes mahdoton löytää. Yhdessä ottelussa kevyt kosketus riittää rangaistuspotkuun. Toisessa pelaaja voidaan kaataa vauhdista ilman seuraamuksia. Kolmannessa tuomaria pyydetään katsomaan näyttöä. Neljännessä lähes vastaava tilanne ohitetaan muutamassa sekunnissa. Katsojan ongelma ei enää ole se, ettei hän ymmärtäisi sääntöjä. Ongelma on se, ettei kukaan tunnu tietävän, milloin sääntöjä sovelletaan. VARin piti vähentää virheitä. Sen piti poistaa räikeimmät vääryydet ja auttaa päätuomaria tilanteissa, joita tämä ei voinut nähdä. Nyt se on synnyttänyt uuden kerroksen epävarmuutta. Maalia ei enää uskalla juhlia. Pelaajat katsovat sivurajalle. Valmentajat odottavat. Yleisö seisoo hiljaa ja odottaa tietoa, jota ei välttämättä saada minuutteihin. Urheilun suurin tunne, maali, on muuttunut alustavaksi päätökseksi. VAR tarkistaa. Nuo kaksi sanaa ovat muuttaneet jalkapalloa enemmän kuin moni sääntömuutos vuosikymmeniin. Teknologian piti tuoda oikeudenmukaisuutta, mutta se on tuonut myös epäilyksen. Melkein jokaisen suuren päätöksen jälkeen joku kysyy, miksi tämä tilanne tarkastettiin ja toinen ei. Miksi tässä pyydettiin tuomari näytölle, mutta toisessa ottelussa videotuomarit eivät nähneet aihetta puuttua? Ja sitten syntyy kaikkein vaarallisin tunne: epäluottamus. Katsojalle alkaa muodostua käsitys, että suuret maat hyötyvät VAR-ratkaisuista useammin kuin pienet. Voi olla, ettei asiasta löytyisi tilastollisesti aukotonta näyttöä. Voi olla, että kyse on valikoivasta muistista tai siitä, että suurten maiden ottelut saavat enemmän huomiota. Mutta urheilussa myös vaikutelma merkitsee. Kun järjestelmä ei ole avoin, johdonmukainen ja ymmärrettävä, epäilyt alkavat elää. Katsoja näkee tilanteen, näkee hidastuksen ja kuulee lopulta päätöksen, mutta ei välttämättä koskaan kuule kunnollista perustelua. Miksi juuri tämä kontakti oli rangaistuspotkun arvoinen? Miksi tuo työntäminen hyväksyttiin? Miksi mahdollinen rike jätettiin kokonaan tarkastamatta? VAR-huoneesta ei kuulu vastausta. Sieltä tulee vain päätös. Nykyinen järjestelmä on liian riippuvainen siitä, mitä muutama ihminen sattuu huomaamaan, miten he tilanteen tulkitsevat ja millä kynnyksellä he uskaltavat puuttua päätuomarin ratkaisuun. Niin kauan kuin ihminen valitsee tarkastettavat tilanteet, VAR ei poista inhimillistä virhettä. Se vain siirtää virheen kentältä suljettuun huoneeseen, jossa sitä kutsutaan teknologiaksi. VARia pitäisi kehittää paljon pidemmälle automaation suuntaan. Teknologian tulisi tunnistaa mahdolliset paitsiot, käsivirheet, kontaktit ja rikkeet järjestelmällisesti eikä sen mukaan, mikä tilanne sattuu kiinnittämään videotuomarin huomion. Kaikkien vastaavanlaisten tilanteiden pitäisi käydä läpi sama prosessi ja samat kriteerit. Ihmistä tarvittaisiin korkeintaan päätuomarina tekemään lopullinen arvio tilanteissa, joissa jalkapallon luonne sitä todella edellyttää. Tämä ei tarkoita sitä, että koneen pitäisi tuomita kaikki automaattisesti. Jalkapallo ei ole matematiikkaa. Kaikki kontaktit eivät ole rikkeitä, kaikki käsiosumat eivät ole käsivirheitä eikä jokainen kaatuminen ole rangaistuspotku. Mutta järjestelmän pitäisi ainakin nostaa tilanteet tarkasteluun yhdenmukaisesti. Nyt yksi tilanne nostetaan ja toinen jätetään nostamatta. Se ei ole teknologian vika. Se on FIFA:n rakentaman järjestelmän vika. Jalkapallossa on aina ollut virheitä. Tuomarit ovat erehtyneet, pelaajat ovat filmanneet ja katsojat ovat kiistelleet tilanteista vielä vuosikymmenten jälkeen. Ehkä juuri se on ollut myös osa lajin inhimillisyyttä. Mutta VAR lupasi enemmän. Kun käyttöön otetaan järjestelmä, joka pysäyttää pelin, katkaisee juhlan ja vaatii katsojaa odottamaan, siltä pitää voida odottaa lähes täydellistä johdonmukaisuutta. Muuten siitä tulee vain kallis ja hidas tapa tehdä samoja tulkinnanvaraisia ratkaisuja kuin ennenkin. VARin puolustajat sanovat, että oikea päätös on tärkeämpi kuin nopea päätös. Olen samaa mieltä. Mutta nykyisessä mallissa emme aina saa oikeaa päätöstä. Saamme hitaamman päätöksen, jonka tekemiseen on osallistunut useampi ihminen. Ja kun muutaman senttimetrin paitsiot tutkitaan tieteellisellä tarkkuudella, mutta rangaistusalueen tönimiset, repimiset ja jaloille osumiset arvioidaan ottelusta toiseen eri tavalla, jokin on pahasti vinossa. VAR ei ehkä yksin tappanut jalkapalloa. Sen teki järjestelmä, joka otti teknologian avukseen mutta jätti vallan, tulkinnat ja valikoivuuden samoille ihmisille. FIFA rakensi koneiston, jonka piti lisätä luottamusta, mutta joka on onnistunut synnyttämään entistä enemmän epäilyksiä. Se tappaa spontaaniuden, luottamuksen ja vähitellen myös tunteen. Ja ilman tunnetta urheilu on vain liikkuvaa kuvaa näytöllä. Sitä minä en jää enää öisin katsomaan. Sävyä voi vielä terävöittää niin, että FIFA:n ja sen johdon vastuu nousee tekstissä selvemmin esille. Entä mitä tämä kaikki tarkoittaa jääpallolle? Jääpallossa on aika ajoin puhuttu siitä, voisiko myös laji hyödyntää tulevaisuudessa videotuomarointia. Ajatus kuulostaa ensi kuulemalta houkuttelevalta. Nopeassa pelissä tilanteita syntyy paljon, näkyvyys ei aina ole täydellinen ja ratkaisevat virheet voivat vaikuttaa kokonaisen ottelun lopputulokseen. Silti oma kantani on nyt entistä varovaisempi. VARia ei pidä tuoda jääpalloon vain siksi, että tekniikka tekee sen mahdolliseksi. Se voidaan ottaa käyttöön vasta silloin, kun järjestelmä pystyy aidosti ja yhdenmukaisesti auttamaan päätuomaria ratkaisuissa. Ei niin, että jossakin kentän kellarissa istuu kolmen ukon raati kelaamassa kuvia edestakaisin ja päättämässä, mikä tilanne ansaitsee tarkastelun ja mikä ei. Järjestelmän pitäisi…