VAINIKKA Ilkka

ILKKA VAINIKKA – VEITERÄN JA LAPPEENRANTALAISEN JÄÄPALLON KASVATTI

”Timperin” ja monen muun vihreäpaitaisen veiteräläisen pelaavan jääpalloa Kimpisen legendaarisella kentällä oli helppo ajautua jalkapallokauden jälkeen samaan lajiin. Haaveilin juniorina kurvailevani joskus samalla tavalla haaveeksi jäi… hän ”Ura vei hiukan eri raiteille kuin mainituilla – ei tullut laiskasta harjoittelijasta ja jonkin verran lahjattomasta juniorista hyvää pelimiestä, mutta tuli useiksi vuoksiksi erotuomari niin kotimaan, kuin kansainvälisille kentille. Ei ole kovin montaa päivää, joita olisin katunut”.

Ensimmäiset piirisarjan pelini vihelsin 1984 Sistosen Heikin opastuksella. Parin vuoden jälkeen tuli pitkä vuosien tauko, kunnes 1991 palasin Helsingin ”oppivuosien” jälkeen kotikaupunkiin ja erotuomaritehtävät alkoivat uudelleen niin jää kuin jalkapallossa.

Melko nopeasti löysin itseni Ruutun Kalen, Ahon Ponden ja Luttisen Tanen valioerotuomarikursseilta. Lappeenrannassa opeista pitivät huolen Hienosen Reino, Sistosen Heikki, Mustalahden Jukka ja jalkapallossa Palloliiton Kaakkoissuomen nykyinen piirijohtaja Veijo Vainikka. Muutaman vuoden jälkeen 1996 olin ensimmäisissä kv-peleissä. Imatralla vuonna 1994 ensimmäistä päätuomarin tehtävääni kesti noin 30 minuuttia, kunnes luistin jäi railoon ja jalka kääntyi ja kääntyi, kunnes kuului pari napsahdusta.

Hetken aikaa luistelin, mutta kipu tuntui suhteettoman kovalta muuallakin, kuin ennen peliä kokemanani korvien välisenä paineena. Menin vaihtopenkille toteamalla ”tais´ mennä nivelsiteet” ja pyysin ”kylmää.”

Ilkka Vainikka 2Luistin pois jalasta – ei ollut nivelsiteet, jalkaterä putosi 90 astetta alaspäin. Ambulanssilla Imatran terveyskeskukseen missä lääkäri epäili nivelsiteiden kuitenkin revenneen ja käänteli jalkaa eri suuntiin. Minä yritin pysyä turhaan jalkaterän mukana. Lopulta hän kysyi haluaisinko varmuuden vuoksi kuvata jalan Lappeenrannassa, ja kun vastasin myöntävästi, niin takaisin ambulanssiin ja kotikaupunkiin. Melko pian jalan kuvaamisen jälkeen alkoi käytävältä kuulua huudot ”sali valmiiksi” – jalka oli kahdesta kohtaa poikki ja leikkauksen jälkeen neljä kuukautta kipsissä. Suomen Jääpalloliitto muisti kukkasin ja ilmoituksella ”meillä ei ole vakuutusta lisenssiin liitettynä.”

Vuosien varrelta on kertynyt muistoja niin kotimaan kuin kansainvälisiltä kentiltä. Ehdottomasti paras muisto on MM-kisat 2004 Ruotsissa, Västeråsissa, jolloin Suomi voitti maailmanmestaruuden. Paras muisto siitäkin huolimatta, että ruotsalainen erotuomarikomitean jäsen oli jo lupaillut finaalierotuomarin paikkaa Suomen kolmikolle, mutta kaikkien yllätykseksi Suomi voitti välierässä Venäjän ja eteni finaaliin – norjalainen hyvä ystäväni erotuomari Jörn Ivar Petterssen sitten vihelsi finaalin.

Kisat ovat paras muisto myös siitä huolimatta, että Laakkosen Samin ratkaistua finaalin Oksasen Timon pitkän heiton jälkeen joukkueen fysioterapeutin Petri Laakson kanssa halasimme toisiamme ja tuo hellyttävä hetki näkyi Urheiluruudussa – olemme molemmat kuulleet tapahtuneesta. ”Oman versioni mukaan, että Petri halasi, minä olin paikallani…” Ei ollut sekään paras hetkeni, kun joukkueen kapteeni Samuli Niskanen meni banketin aikaisessa vaiheessa esiintymislavalle ja kertoi minun luvanneen esiintyä kaikille joukkueille ja muille paikalla olleille laulamalla ”Dirlandaan” – finaalin puoliajalla olin luvannut banketissa laulaa ”Dirlandaan” jos ottelu voitetaan. Juhlahumussa luulin kaikkien unohtaneen lupaukseni mutta toisin kävi. Melko nopeasti koko joukkue oli lavalla auttamassa, jonka seurauksena esiintymislava putosi metriä alemmas.

Ilkka Vainikka 1

Kuva 11: Tuttu kolmikko Bandyliigaotteluissa. Ilkka on kuvassa keskellä. Oka Oksanen vasemmalla ja Simo Pyysing oikealla. Kuva Bandyliigan finaaliottelusta Helsingissä 13.3.2010, HIFK OLS. (Kuva: Harri Järvinen)

Kisoista muistetaan myös yhä elävä lausahdus ”Huh,huh onpa isot saappaat täytettäväksi, kun Ilkka lopettaa” – ääneen ajatteli toinen linjatuomareista Ruotsi-Venäjä pelin jälkeen.

Peli Tukholman keskustassa Zinkensdamilla ei jättänyt ketään kylmäksi – jääpallopropagandaa parhaimmillaan totesi Venäjän silloinen valmentaja Firsov lehdistötilaisuudessa. Toinen ikimuistoinen hetki oli Nizhny Novgorodissa Russian Governement Cupin finaali Venäjä-Ruotsi kun katsomossa oli huhun mukaan noin 27000 katsojaa. Annoin ottelussa kolme punaista korttia ja olimme Taavi Sulanderin ja Miikka Poikselän kanssa kahden vaiheilla mennäänkö bankettiin. Saavuttuamme saliin Ruotsin ja Venäjän pelaajat nousivat taputtaen ylös – hetki ei unohdu.

Järkyttävimmän hetkeni olen kokenut Lusdalin Maailman Cupissa 1996 nostaessani jäälle heitetyn ”paketin” ja luisteltuani muutamia metrejä totesin ”paketissa” palavan sytytyslangan. Kiersin sihteeriaition edestä ja muutama sekunti sen jälkeen kun olin heittänyt ”paketin” sihteerien aition takana pamahti ja pleksit putosivat alas – sormeni säilyivät. Vuonna 1996 alkanut kansainvälinen ura loppui Lappeenrannassa 9.1.2005 Super Cupissa pelattuun Suomi–Venäjä peliin, ottelun jälkeen oli varsin haikea olo.

Vuonna 2005 aloitin kansainvälisen jääpalloliiton sääntö ja erotuomarikomitean jäsenenä, vuodesta 2007 olen toiminut saman komitean puheenjohtajana.

Kotimaan kentiltä mieleenpainuvimpia hetkiä ovat useat tuomitsemani finaalit joista viimeiseksi jäi 100. Suomen mestaruuden 13.3.2010 ratkaissut HIFK-OLS. Ottelu oli 351. tehtäväni päätuomarina. Jalkapallossa olin 1990-luvulla useita vuosia liigassa erikoistuneena avustavana erotuomarina ja alemmissa sarjoissa erotuomarina. Vuodesta 1996 alkaen olen ollut Veikkausliigassa ja Ykkösdivisioonassa otteludelegaattina.